Iikka Pasasen tarina

FM Mauri Junttila

Seuraavassa muutama rivi ”Korven Iikan”, Iikka Pasasen (vv.1865-1933) tarinaa postyymisti muisteltuna:

Huonoon aikaan synnyin syntyessäni vuonna 1865. Silloin olivat vaivana vuosien 1865-1867 suuret nälkävuodet. Tyrnävän sanotaan olleen kuulu ruuasta, muttei se sitä ainakaan silloin ollut. Paljon siellä kuoli ihmisiä nälkään. Taudit surmasivat suuret määrät heikosti ravittuja ihmisiä. Limingan suurpitäjän Tyrnävän kappeli menetti silloin paljon väestöään.

Vanhempani olivat tulleet muualta Tyrnävälle. Isäni oli ehkä alkujaan Pohjanmaan mustalaisia? Hän asettui paikoilleen, saadessaan siihen mahdollisuuden. Äitimme oli tullut luonnonkauniilta Muhokselta.

Vanhempani rakensivat Pasala nimisen talon Tyrnävän kirkonkylään Mäläskän läheisyyteen. He olivat olleet itsellisiä. Se tarkoitti heillä sitä, että he asuivat omassa mökissään ja kävivät ansiotöissä kodin ulkopuolella. Ne olivat niinä aikoina pääosin olleet maa- ja metsätöitä. Isä Henrik oli tehnyt etupäässä rakennustöitä, mutta myös erilaista huonekalujen valmistamista ja korjausta. Stina Henriikka äitimme oli ollut paljon kotona hoitaen kotiamme.

Noin 30 vuotias isäni ja lähes samanikäinen äitini sekä pari vuotta minua vanhempi veljeni ja viisi vuotta vanhempi siskoni menehtyivät samoihin aikoihin nälkävuosien aikana. Ruuan puutteen lisäksi vaivana oli paljon ruttoa ja monenmoisia kulkutauteja. Nälän ja tautien yhteisvaikutus vei heidätkin hautaan. Perheemme lakkasi olemasta perhe Limingan köyhäinhuoneella vuonna 1867.

Tarinoitten ja erään Tyrnävän kappelin vanhan väestökirjan mukaan minut annettiin noin kaksivuotiaana elätiksi eräälle tyrnäväläiselle Johan Ylitalolle vuonna 1867. Olen kuullut olleeni elättinä myös Tyrnävän kirkonkylän Mäläskässä. Tarinoivat, että olin kerrattain ikävissäni, juossut Ylitalosta paljasjaloin autioon kotimökkiini ja alkanut elää siellä yksin. Läheisestä Mäläskästä olivat hakeneet minut lämpimään taloonsa.

Vartuttuani aloin kulkea Tyrnävän taloissa renkinä. Kulkeuduin rengiksi kirkonkylän Konttilaan. Aloin seurustella talon Hilma tyttären (vv. 1871-1951) kanssa. Se johti avioliittoon ja perheen perustamiseen.

Elelin useita vuosia vävynä Konttilassa. Omat haittansa oli elää vävynä talossa. Se ei antanut minun eikä Hilma puolisoni mielestä itsenäisyyttä. Tein maatalon töitä sekä hevos-että lehmäkauppoja. Tein niitä porukassa vaimon sukulaisten kanssa ja myös itsenäisesti.

Aloimme Hilmani kanssa haluta omaa elämää. Konttilaan tulivat eteen perinnönjaot ja talonjako vanhojen talon omistajien kuolemien seurauksena. Konttilaan kuului esimerkiksi niitty Tyrnävän Partaalla sekä Keskikylän, Haurukylän välisellä alueella.

Jälkimmäinen oli tarinoitten ja erään maajakolitteran vuodelta 1840 mukaan kuulunut Konttilaan niiltä ajoilta ehkä jo varhaisemmilta ajoilta? Kertoivat sitä, että Konttilalla oli ollut paljon varhaisempia nautintaoikeuksia myöhemmin Korvenkylän nimen saaneen alueen niittyyn sekä Tyrnävän Ylipään yhteismetsään. Valitsimme, kun saimme noista kahdesta valita asuinpaikaksemme Korven niityn. Partaalla oli vain vesijättömaata. Sinne ei menty, vaikka Oulu olisi ollut lähempänä. Konttilan kantatilaa alkoi jatkossa asua eräs Hilman sisarusparveen kuulunut.

Korven syrjäniitty kiinnosti meitä esimerkiksi Konttilan karjamajan, kesänavetan läheysyyden Leppijärven ja lähes viereisen ns. Jussin jorpakon takia. Muutimme syrjäniitylle kesänä  1895. Meillä oli silloin Hilma puolison kanssa vuonna 1888 syntynyt Jaakko ja vuonna 1894 syntynyt Armas. Matti niminen esikoisemme menehtyi heti pienenä vauvana. Mukaan muuttokuormaamme tulivat myös Matti ja Valborg Konttila. Vai, olisivatko he tulleet muutamaa viikkoa myöhemmin? He eivät halunneet jäädä saman katon alle Konttilan uusien isäntien kanssa. Vaikka, he sellaiset talonkaupat tekivät. Uudet Konttilan talon isännät eivät olleet erityisen sukulaisrakkaita.

Lohkoimme Konttilasta Korven syrjäniityn Keskitalon. Siellä oli entuudestaan karjamaja, kesänavetta pirtteineen. Sitä asui kesäisin ja joskus talvisinkin eräs Matti Konttila, heidän sukulaismies. Matti oli asunut siellä vaatimattomasti. Piti siellä lähinnä Konttiloiden omaisuuksia silmällä.

Aikansa kuluksi Matti ”kopisteli” karjamajan rakennuksia kuntoon, metsästeli ja kalasteli Leppijärvestä, Leppiojasta, Nipsinginojasta, sen lammista sekä läheisestä Jussin jorpakosta. Se sijaitsi Vanhatalon (n:o 2:19) pihapiirissä. Sieltä kalastelut loppuivat, kun sinne muuttivat Kainuun Ristijärveltä lähtenyt seppä Tolonen, Elsa os. Suorsa vaimoineen. He olivat ostaneet Vanhantalon vuonna 1887 eräältä Hilma puolisoni sukulaismies Konttilalta. Tuokin Vanhatalo oli siis ollut alkujaan Konttilan Korven syrjäniittyä. Seppä Antti Tolonen muutti Vanhantalon taloonsa myös kesälle 1895, vaikka oli ostanut sen jo vuonna 1887.

Sepällä oli pajansa kirkolla, mutta hän valitsi asuintalonsa paikan luonnon anteliaisuuden mukaan. Vanhantalon pihan reunalla oli pieni lampi ja Leppijärvi hiukan etäämpänä. Metsot ja teeret kulkivat päivittäisiä reittejään pihan kautta. Pellot kasvoivat perunaa, ruista, ohraa, kauraa, heinää ja myös pellavaa. Heidän lehmät lypsivät  paljon rasvaista maitoa.

Konttiloita oli siis asunut myös Vanhaataloa. Hänkin oli ollut Matti niminen, eräs Konttilain monista Mateista. Konttiloiden miespuolisissa, kun oli vain Matteja. Mutta, naisilleen Konttilat olivat antaneet muitakin etunimiä. Niinä aikoina oli paljon, että suvun naisilla oli lähes kaikilla sama etunimi ja monessa polvessa. Konttiloilla oli toisinpäin.

Keskitalossa Pasaset asuivat muutamia vuosia yhteistaloudessa Matti ja Valborg Konttilan kanssa. Asuinrakennuksesta tehtiin kookas – suurperheelle. Yhteistaloudessamme asuneet Konttilat, Hilma vaimoni sukulaiset kuolivat pois. Ostin Keskitalon. Minun ja Hilman lapset varttuivat. Vanhemmat heistä alkoivat haluta omaa.

Möin Keskitalon pojilleni (Jaakko s. 1888, Armas s. 1894 ja Ahti s. 1897). Lohkoin maistani viereisen maapalan. Se sai nimekseen Uusitalo (2:21). Muutimme sinne Hilma vaimoni ja kahden alaikäisen lapsen kanssa vuonna 1915. Sinne rakennettiin pihapiiri tarpeellisine rakennuksineen entisen lämmitettävän pienen ”kömmänän” tilalle. Pihaa oli asunut eräs myös Matti Konttila lehmän, hevosen sekä parin lampaan kanssa.

Myöhemmin möin Uudentalon vävylleni Erkki Junttilalle (vv.1900-1952) ja Anni (vv.1900-1989) tyttärelleni. Erotutin Keskitalosta Annalan nimen saaneen maan ja rakensin sinne pihapiirin. Muutin sinne Hilma vaimoni ja nuorimman Ainon kanssa.

Keskitalossa asui poikiani. Heistä Armas halusi omaa. Möin hänelle Annalan. Rakensin itselleni, vaimolleni sekä Aino tyttärellemme lähelle Alatalon. Ainon avioiduttua rakensin lähelle Syrjälään mummonmökin itselleni ja puolisolleni ennen vuotta 1933. Syrjälän maat, jotka sijaitsivat Tyrnävän kunnassa, eivät ehkä olleet aluiltaan Konttilaa, mutta en muista kenen olisivat olleet ennen kyseisen niityn ostoani? Limingan ja Tyrnävän kunnan raja oli ennen kauan aikaa ikivanhassa multaisessa kylätiessä, myöhemmin Korventie nimisessä maantiessä.

Nykyisessä olotilassani Taivaaassa, iättömyydessä, ajattomuudessa muistan viimeisen päiväni ajallisessa, raadollisessa elämässä olleen 21.1.1933. Lähtöni sieltä tapahtui Keskitalon suurten koivujen siimeksessä,  pajan luona. Olin menossa Keskitaloon kyläileen. Mennessäni sanoin pihallaan seisoneelle Anni tyttärelleni. ”Alapa keitellä kahvia siihen aikaan. Tulen kahville”. Turhaan odottivat Anni ja Erkki minua. Olivat nähneet pajan luona jonkun ”mytyn” kylätiellä. Minut haudattiin Tyrnävän hautausmaalle. Haudassa lepää myös Aino tyttäreni (vv. 1906-1982).

Syrjälä jäi Hilma leskelleni. Hän ei juurikaan asunut Syrjälää. Ahti, leskeksi jäätyään tarvitsi apua Keskitalossa. Hilmani meni sinne. Syrjälää alkoi viljellä Ahti ja maat mökkeineen siirtyivät hänelle myöhemmin.

Sanoivat minua Korvenkylän perustajaksi. Ehkä se niin on. Vanhaataloa, naapuria asuivat Toloset, mutta heistä ei jäänyt sukua kylään. Pieniä mökkejä oli Korvessa niinä aikoina ja pian myöhemmin tuli useita, kun aloimme Hilman ja hänen Konttila sukuisten sukulaistensa kanssa asua ympärivuotisesti Keskitalossa, entisellä Konttilan syrjäniityllä.

Kylä on kokenut paljon muutoksia. Kaikki kylän pient mökit ja töllit häipyivät, tyhjentyivät aikanaan asukkaistaan. On ollut monia sellaisia mökkejä, joita ei tiedetä Korvessa edes olleiksi.

Ehkä minua pidetään siksi kylän perustajana, rakensinhan sinne neljä taloa ja yhden mummonmökin. Raivasin Korpeen melkoiset määrät peltoa perunan, viljan ja heinän kasvuun. Perustamiini pihapiireihin tulivat aina seuraavat asukkaat jälkeeni. Niissä on asuttu pitempään tai lyhyempään. Pihoja on vain rakenneltu uudelleen talojen uusien asukkaiden toimesta. Syrjälän mökkiä tosin ei ole jäljellä.

Pilven reunalta seurailen nykyisin entisen kotikyläni tapahtumia ja elämää. Olen mietiskellyt ja pohtinut ratkaisujani, joita aikoinaan tein. Olemme monien tuttujen kanssa muistelleet menneitä ja niistä on paljon keskusteltu.

Isäni kertomia tarinoita minulla ei luonnollisesti ole. Enhän ollut kuin pari vuotta hänen kuoltuaan. Ei ole myöskään tarinoita äidinkään puolelta. Joitain tietoja sain sieltä ja toisen täältä. Sain sellaisen käsityksen, että isämme oli saanut ajatuksen asettautua Tyrnävälle ja perustaa perheen sinne. Aikoinaan minulla, orpopojalla olisivat olleet ”kaikki ovet auki taivasta myöten lähteä”. Ei ollut juurikaan juurtumisen syitä, ei esimerkiksi sukua siellä. Jäin kuitenkin Tyrnävälle. Ajattelin laittaa isävainaatani paremmaksi. Pureuduin tiukasti maahan.

Suhdettani kuutta vuotta nuorempaan Hilma puolisooni, olen myös miettinyt. Jotenkin meidän välille syttyi kipinöintiä. Kaikkia syitä en muista. Hänessä minua viehätti esimerkiksi hänen hoivaamishalunsa. Aina hän hoivasi jotain. Se saattoi olla variksenpoikanen tai karitsa. Sen ei ollut väliä. Ulkonäöltään hän oli tavallisen näköisiä naisihmisiä.

Itse olin kooltani keskikokoisia. Kertoivat minun olleen lapsena kauniin ja nuorena komean. Olen kuullut, että synnyttyäni eräs naapurin emäntä oli ihastellut, että ”Voi, herttinen sentään, ku on söötti tyttövauva!” Äitini oli nostanut kolttuni reunaa ja sanonut:”Katoppa!”

Vanhempana, tehdessäni raskaita töitä, vanhenin ja menetin ulkonäköäni, kuin muutkin raatajat. Ehkä, nuorena tehdyt hevos-ja lehmäkauppani sopivat yhteen komean ulkomuotoni kanssa? Siitä kuulin joidenkin tarinoita, että taipumukseni hevoskauppoihin olisivat olleet isäni puolen perintöä. Isoisälläni oli ollut ruotsalainen etu-ja sukunimi. Liekö totta?

Nuoruuteni aikoihini nuorilla oli tapana ”painiskella lämpimikseen”. Tyrnävällä painijoilla, tappelijoilla oli lempinimi ”tupenkääntäjä”. Miehillä oli ennen aina puukko vyöllään. Toinen haastoi toisen painiskeluun sanomalla: ”Käännä tuppi”. Alettaessa kisailla, tupet pyöräytettiin selän puolelle. Housumuoti oli erilainen? Niissä ei ehkä ollut monia ”rakseja” vyölle. Tai olisiko ollut niin, että housut olivat henkseleillä. Tuppivyöksi sanottu vyö oli vyötäröllä ”tuppiroskaa” varten. Tyrnävällä ei tapeltu puukon kanssa. Ne olivat Etelä – Pohjanmaan ”häjyjen” tapoja. Osallistuin kisailuihin. Toisinaan sain turpiin ja toisinaan en.

Menin naimisiin Konttilan Hilman kanssa 14.9.1888. Minulla ja Hilmalla oli Matti esikoinen. Hän menehtyi jo vauvana. Eloonjäänyt Jaakko syntyi jo 7.11.1888. Noihin liittyvät asiat eivät olleet ennen vanhaan poikkeuksellisia. Lapsia alkoi syntyä jo nuorille, lähes lapsille. Naimisiin mentiin viime tipassa tai toiset sanoivat leikisti ”lapsen syntyneen liian aikaisin, etuajassa”. Käytäntöön vaikutti, että perillisten saantia pidettiin ennen  tärkeänä. Piti nähdä se, että saako nainen lapsia? Vanha käytäntö ei tunnu johdonmukaiselta nykyajatteluun. Suita hankittiin lisää, vaikka oli pulaa ruuasta. Mutta, tulihan työtätekeviä käsiä sekä paimenessa piipertäviä jalkoja lisää. Sillä oli merkitystä silloin.

Se tietenkin on surettanut usein, kun jäin pienenä lapsena orvoksi. Isä ja äiti suhdetta en ole kokenut. Ei ole kokemusta myöskään veljistä eikä siskoista.

Saattaa olla, ettei minulla ole verisukulaisia laisinkaan Tyrnävällä? Saman sukunimen omaavia oli siellä silloinkin paljonlaisesti. Heissä oli sekä talokassukuisia että talottomia Pasasia. Saman sukunimisten kanssa kuviteltiin joskus olevamme sukua. Lieneekö minulla sukulaisia äidinkään puolelta? Hänen uskon olleen ”valkolaisia” Muhokselta. En tiedä sieltä ketään äidin sukulaista. Noilla eväillä olen joutunut elämään. Onnekseni, sain elää Hilman kanssa!

Oulun matkat hevosella tulivat hyvin tutuiksi. Ensimmäisiä kertoja kävin siellä jo pienenä lapsena. Kulloiset Tyrnävän isäntäni ottivat ”elättinsä” mukaan Ouluun maalta vietävien halkojen, heinäin jne vienti-, myyntimatkoille. Sanoivat minun tulleen erinomaisesti toimeen hevosten kanssa. En myöskään lapsena juuri painanut. Isännät kykenivät laittamaan suurempia markkinakuormia hevosilleen. Isäntä torkkui suurimman osan matkasta kuormassa ja ”elätti” ohjasti hevosen. Välillä käveltiin helpotukseksi hevoselle.

Oulussa hevoset olivat tärkeitä kulkunvälineitä ja myös työssä vielä kaukana 1900-vuosisadalla. Siellä on ollut aina varuskunta suurine hevosmäärineen. Paljon meni perunaa, naurista, heinää, olkea, ohraa, ruista ja kauraa Ouluun. Tyrnävä oli eräs merkittävä kyseisten artikkeleiden toimittaja.

Nuorukaisena, kun aloin elää jo omaa elämää ja saada omaa rahaa. Toimin niinä aikoina usein hevoskuskina Tyrnävän isännillä heidän käydessä juopottelemassa, juhlimassa Oulussa. Siitä pitivät, kun käsittelin hellästi heidän hevosia. Myös sanoivat, että ”Pasa Iikka on siitä hyvä, etteivät viinakset katoa, eivätkä vähene heidän juomisiensa kliimaksien aikana ja jälkeen”.

Johonkin aikaan Ouluun vietiin torituotteiden välittäjille esimerkiksi Pohjois – Pohjanmaa mallisia leipäjuustoja. Joskus saatettiin itsekin myydä jotain torilla. Tyrnävälle perustivat juustomeijerin vuonna 1906. Se alkoi ostaa ympäristön maitoja. Sinne veimme maitoja Korvesta jo sen alkuajoista lähtien. Vietiin vuorotellen. Esimerkiksi Jussi Tjäder toimi paljon ”maitopoikana” Korven talokkaille.

Se ei ollut hevoselle mikään kevyt matka, kun käytiin viemässä Ouluun heinä-, olki- tai kaurakuorma. Työstä se kävi hyvällekin hevoselle. Reissua voi verrata hevosen raskaaseen työpäivään pellolla. Matkaakin, kun oli suuntaansa jotain noin 35 – 45 kilometriä. Matkan varressa oli tauko-, ja levähdyspaikkoja. Hevonen juotettiin, annettiin sille pureskeltavaa. Tavallisesti taukopaikoilla hieroin kevyesti hevosen jalat. Eräs muistissani oleva juotto-/taukopaikka oli Tyrnävän Partaalla. Nimiltään olivat siellä tosi kivasti. Talon nimi oli Paratiisi ja sitä isännöivät Aatami ja Eeva.

One thought on “Iikka Pasasen tarina”

  1. Tämä on ensimmäinen esimerkkikommentti blogissasi. Kun blogisi lukijat kirjoittavat kommentteja artikkeliisi, näkyvät ne samalla tavalla kuin tämä kommentti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.