Helmikuun 2018 juttujani

FM Mauri Junttila

Helmikuu on talvikuukausia. Silloin voivat olla talven kovimmat pakkaset. Helmikuu voi olla tammikuuta kylmempi. Helmikuuta sanotaan usein myös ”pikkutammeksi”. Kansantarinoissa se on kovasti uhoava. ”Tekisin, mitä tahansa. Jäädyttäisin vaikka varsan tamman mahaan, jos toinen silmä ei vettä vuotaisi”.

Helmikuu ei ole hiljainen kuukausi

Helmikuun ensimmäisiä almanakassa huomioituja päiviä on kynttilänpäivä. Sanotaan päivän pidentyneen silloin yhden kynttilän verran. Eräs määritelmä kynttilänpäivän nimeksi on ollut myös se, että ennen seurakuntalaiset maksoivat kirkollisverojaan myös kotona valmistetuilla kynttilöillä. Ne siunattiin tehtäviinsä kynttilänpäivän messussa.

Kynttilänpäivänä on tavallisesti aloitettu luterilaisen kirkon yhteisvastuukeräys. Vanhaan aikaan eräs Tyrnävän seurakunnan yhteisvastuukeräyksen kerääjiä oli korvenkyläläinen 1900 – luvun mies, maanviljelijä Toivo Kaikkonen. Oli suotavaa hänen keräysalueensa talojen varata viisimarkkainen keräykseen. Se oli kerääjille mukavampaa tulipalopakkasten aikaan, jos raha oli viiden markan seteli.

Helmikuun merkkipäiviä on myös laskiainen. Suomen katolisen kirkon aikana se oli ollut huomatumpi ja useampipäiväisempi. Nykyisin juhlimme laskiaissunnuntaita ja laskiaistiistaita. Niitä saatetaan juhlia karnevaalinomaisesti – lähes riehakkasti.

Laskiaisena laskeudutaan pääsiäiseen kestävään suureen paastoon. Syödään vahvaa hernekeittoa, rasvarieskaa ja makeita laskiasipullia, pitkää paastoa odotellessa. Paaston aikana syömisten odotetiin otettavan paljon rauhallisemmin. Uskon näkemysten takia. Paaston nähtiin olevan osa uskovaisen kilvoittelua paratiisin hyvään, onnelliseen vanhurskauteen, maallisesta elämästä pois lähdettyäme.

Ystävänpäivää vietetään vuosittain 14.2. Se on uudempia tulokkaita juhlapäivänä. Ystävänpäivän postikorttien lähettäminen on vakiintunut tapa.

Runebergin päivä

Helmikuun 5:ttä päivää vietetään vuotuisjuhlana Runebergin päivänä, liputuspäivänä. Hän oli syntynyt vuonna 1804 Pietarsaaressa ja kuoli 1877 Porvoossa. Johan. Ludvig Runeberg oli suomenruotsalaisia. Häntä pidetään kansallisrunoilijanamme. Runeberg kirjoitti tuotantonsa ruotsiksi.

Hän eli autonomisessa Suomessa. Runeberg sai elinaikanaan suurta kunnioitusta. Hänen syntymäpäiväänsä alettiin juhlia merkkipäivänä jo hänen elinaikanaan. Ylioppilaita kävi laulamassa hänen ikkunansa alla aina helmikuun 5. s päivä.

Kalevalan päivä

Suomalainen, myös merkittävä 1800 – luvun suurmiehemme, Elias Lönnroth kokosi kansalliseeppoksemme Kalevalan. Hän kiersi suuritöisesti runojen keruumatkoilla laajassa Karjalassa ja Vienassa. Tarinain mukaan hän oli kulkenut jopa paljasjaloin runonkeruumatkojaan.

Lönnroth oli ollut monipuolinen, kyvykäs mies. Hän oli ollut myös oppinut lääkäri. Kalevalan päivä on merkittäviä vuotuisjuhliamme vuodenkierrossa. Se on myös liputuspäivä meillä.

Luonto helmikuussa

Keskialvea eletään helmikuussa. Lunta on kinoksittain maassa ja paljon puissa. Joidenkin näkemysten mukaan helmikuu nimen nähdään tulevan siitä, että lumisilla puiden oksilla ja hangilla kimaltelee monin miljoonin kirkkaita lumikide helmiä.

Lopulla helmikuuta on pienessä määrin myös eläinkunnan heräilyä. Käpylintuja voi alkaa puuhailla pesän laittopuuhissaan. Pöllöjä voidaan tavata myös rakentamassa pesiään. Nuo mainitut linnut voivat munia muniaan kovien pakkasten keskellä. Niiden hiljaisen puoleista ääntelyä voidaan myös kuulla helmikuussa.

Vanhaan aikaan helmikuu oli myös ollut tärkeitä savottatöiden kuukausia. Suomi eli metsistään huomattavan pitkän ajan. Miehiä meni savotoihin metsätöihin hevostensa kanssa. Jotkut olivat menneet savotoihin jo syksyllä ensimmäisten lumisateiden ja pakkasten alkaessa. Mukana oli tavallisesti ollut paljon kauraa ja heiniä hevosille. Ruokatarpeita oli ollut myös itselle.

Isojen metsäyhtiöiden suursavotoissa oli ollut asunto-ja ruokailukämppiä emäntineen. Oli ollut kahvin ja keiton myyntiä. Hevosille oli myös ollut ruuan myyntiä. Mutta, olihan se eläinten ja ihmisten ruokain tuottajain käytännöllistä viedä niitä myös kotoaan. Savotoissa oli ollut paljon työmiehiä puiden kaatotöissä ja kuorimassa pöllejä paperipuiksi valtaviin pöllipinoihin.

Helmikuussa tapahtui ennen

Helmikuun manifesti nimen saanut valtava nimien keruu asiakirja oli koottu talvella 1899. Keräsimme sen silloin vastalauseeksi silloisten isäntiemme, venäläisten venäläistämispolitiikkaa vastaan.

Silloin olivat meillä alkaneet katkerat, surulliset sortovuodet. Suomen alkutaival Venäjän autonomiassa oli ollut kovasti auvoisaa onnen ja rauhan aikaa. Jatkuva haavoissa, monissa sairauksisssa, vilussa ja nälässä sotiminen Ruotsin kuninkaiden mielitekojen mukaan oli päättynyt jo vuonna 1809.

Ihmiset alkoivat rakentaa uusia asuntaloja entisten mustien nokisten pienen pienten hirsikömmädöiden, savutupien ja hatarien havu-ja risumajojen sekä turpasmökkien tilalle. Suomalaiset olivat saaneet pitkän autonomian ajan rauhan aikana myös kerättyä hiukan jyviä aittojensa laareihin.

Autonomian ajan, mukavien kulta – aikojen maatalojen keittiöiden padoissa keitettiin vahvoja lihaperunakeittoja suurissa padoissa. Makean imellyslippuviipaleen päälle vuoltiin paksulti voita ja uunissa paistettua lihaa. Juomana oli monilla taloilla sydäntalvellakin maistuvaa täysmaitoa tai makoisaa kirnupiimää eli huitua.

Tie vapaussotaa

Sortokaudet nimen saaneen yhteiskunnallisen tilanteen alkaessa keisarillinen Venäjä alkoi kiristää otettaan autonomiassamme. Se alkoi suunnitella lisää maksuja ja velvollisuuksia meille. Sotimaan lähdöillä ja asevelvollisuudella Venäjän armeijassa uhkailtiin myös. Helmikuun manifesti (1899) oli ollut suuri vastalause mielenosoitus.

Keisarin valta päättyi Venäjällä vuonna 1917. Siihen oli liittynyt epäjärjestystä, mellakoita, kahakoita ja lakkoja Venäjällä. Oli tapahtunut suuri yhteiskunnan muutos. Venäjä eli valtavaa murroskautta. Tsaarien valta – aika päättyi. Yhteiskunnallisten tapahtumien Venäjällä nähtiin antavan mahdollisuudet Suomen saada itsenäisyys.

Yleisesti Suomen vuoden 1918 sodan, vapaussodan, sisällissodan nähdään alkaneen 27.1.1918. Se oli helmikuun alkua vuonna 1918, kun Oulun valtaus nimen saanut pienehkö nopeatempoinen sota käytiin. Nopeaan, Oulun kahakan voittaneet valkoiset alkoivat laatia ohjelmia hallitsemilleen alueille.

He alkoivat kehoittaa perustamaan alueilleen suojeluskuntia. Temmeksellekin oli perustettu oma suojeluskunta Oulun suojeluskunnan kehoituksesta helmikuussa 1918. Se perustettiin Temmeksen kunnallislautakunnan kanssa. Paljon, kymmenittäin oli saatu temmesläisiä mukaan silloin käynnissä olleeseen Suomen vapausotaan.

Temmesläiset perustivat siis oman suojeluskunnan. He saivat paikallispäällikökseen maanviljelijä Eero Junttilan (vv.1870-1948). Hän oli ottanut päällikkyytensä vastaan 25.2.1918.

Alajunttilan Eero isäntä oli ollut vanhan Suomen kaartin käynyt mies ja aliupseeri. Hän oli ollut paikallissuojeluskunnan päällikkönä 18.9.1918 saakka. Sitten hän oli ollut Temmeksen suojeluskunnnan esikunnan (E:n) jäsen. Hän oli toiminut esimerkiksi suojeluskuntansa kasvatuspäällikkönä vuonna 1919. Tehtävää hoiti hänen jälkeensä Temmeksen poliisi Kalle Honka. Temmeksen suojeluskunnan seuraavaksi paikallispääliköksi tuli Temmeksen kirkkoherra Hannes Mustakallio 18.9.1918. Hän oli samalla toiminut myös Tyrnävän ja Temmeksen suojeluskuntien aluepäällikkönä.

Temmesläisiä oli osallistunut monin kymmenin miehin vapaussotaan jo ennen oman paikallissuojeluskunnan perustamista. Esimerkiksi Tyrnävän suojeluskuntalaisista oli Oulun valtauksessa ollut mukana mm. autoilija Jaakko Pasanen (vv. 1888-1962).

Temmeksen Haurukylän Tomperin talon vanhaisäntä Heikki Karppinen oli kulkeutunut vapaussodan sotareissullaan kauas aina Sallan (Kuolajärvi) rintamille. Hän oli tullut sieltä kotiinsa kesän 1918 aikana. Hän oli kävellyt kotimatkansa.

Tuuli idästä ja lännestä.

Hyvin harva, vain muutama oli uskonut itsenäiseen suomalaisten hallitsemaan Suomeen. Olihan se ennestään tuntematon asia. Monet pitivät suomalaisen miehen kunniana vielä vapaussodan aikana, että vuodattaa hurmeensa valkoiselle hangelle Ruotsin kuninkaan puolesta, vaikkapa Norjan vuorilla. Kaarle XII kaatui Norjassa.

Paljon oli myös ollut sitä mielipidettä, että Suomi neidon pitää mennä seuraavaksi Saksan keisarin syliin, päästyään Venäjän vahvan karhun syleilystä. Naurettavalta, kuin höperön, kuin jollain tapaa vajakin höpinöiltä vaikutti silloin sinivalkoinen, itsenäinen Suomi ajatus vuonna 1918.

Paljon oli ollut vapaussodan ajan seuduilla mielipiteitä, ettemme ole kykeneviä itsenäisyyteen. Vaikeaa näyttää olevan itsenäisyys meille. Se nähtiin kouriintuntuvasti 1990 – luvulla. Me suomalaiset ainoat oikeat Euroopan eurooppalaiset, silloin vielä itsenäiset äänestimme itsemme Euroopan Unioniin. Äänestettiin kiviriippa kaulaan. Ruotsi on esimerkiksi säilyttänyt kruunun rahanaan.

Ennen Euroopan Unioiniin liitymisvaaleja oli puolueiden ja EU parlamentin ehdokkaiden propagandaa. Aina propaganda on kovaa ja vääristävää. Muuttaa valkoisen mustaksi. Ei siitä EU – ehdokkaiden propagandasta saa kuvaa, että huomioidaanko yhteinen hyvä. Vaikuttaa, ettei silloin eikä myöhemminkään ole mitään hyvää haluttu meille suomalaisille.

Lähteitä:

http://www.taivaannaula.org/perinne/kansanperinteen-pyhat/helmikuu/

http://vanha.suomenluonto.fi/artikkeli-292.html

https://fi.wikipedia.org/wiki/5._helmikuuta

https://fi.wikipedia.org/wiki/Johan_Ludvig_Runeberg

https://fi.wikipedia.org/wiki/Helmikuun_manifesti

marraskuu | 2015 | Suomen historian tapahtumia

historiantapahtumia.omablogi.fi/2015/11/

25.11.2015 – Temmeksen kirkonkylän Sillankorvasta olivat lähteneet 18 5/3 99 suuren adressin allekirjoittajiksi kunnantupaan isäntä Antti Junttila (1825-1905) poikansa Jaakon (1863-1944) ja Eeron (1870-1948)kanssa. Mukana olivat olleet myös Sillankorvan emäntä Maria Junttila os. Anttila (1840-1901) talon miniä

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalevalan_p%C3%A4iv%C3%A4

http://historiantapahtumia.omablogi.fi/2015/11/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kynttil%C3%A4np%C3%A4iv%C3%A4

https://fi.wikipedia.org/wiki/Johan_Ludvig_Runeberg

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalevalan_p%C3%A4iv%C3%A4

 

kuvitteeelliset muinaissuomalaiset mies ja nainen

 

 

 

 

 

 

Vuoden 2017 joulukuun juttuja

FM Mauri Junttila

Vanha Sillankorvan talo sijaitsi kauan Yli – Temmeksellä nelostien ja Kestilän maanteiden risteyksessä. Taloa ei ole ollut siellä enää vuosikymmeniin. Monien vanhan ajan Temmeksen Junttiloiden tarinat liittyvät Sillankorvaan.

Suomen sodan aika oli muutosten aikaa

Eräässä vuoden 1933 maatilamatrikkelissa Sillankorvan silloinen isäntä Juuso Junttila vpi (vv. 1878-1960) kertoo Sillankorvan olleen suvullaan hiukan yli 130 vuotta. Tilan päärakennus oli silloin vuonna 1933 ollut hänen mukaansa hiukan yli satavuotias.

Usein nähdään Sillankorvan 1. Junttila sukuisen isännän olleen vuosien 1808-1809 Suomen sodan aikana seikkailuja kokenut Juho Jaakonpoika Junttila – Sillankorva (vv. 1790-1856). Ehkä Sillankorvassa oli asunut jo hänen isänsä Jaakko Matinpoika Kärsämä – Junttila (vv. 1741-1797)? Hän oli kuollut Juhon ollessa vasta 7 – vuotias.

Sillankorvan isännän Juuso Junttilan vpi (vv. 1878-1960) maatilamatrikkelikirjan tarinan mukaan Junttiloita alkoi asua omistajina Sillankorvassa pian 1800 vuosisadan alusta tai kohta 1700 – luvun lopusta. Esimerkiksi Suomen sodan aikana seikkaillut Juho Jaakonpoika Junttila – Sillankorva oli ollut vuonna 1800 kymmenvuotias lapsi.

Juuso Junttilan (vpi) tarinan mukaan Sillankorvan asuinrakennus oli ollut vuonna 1933 noin satavuotias. Sen rakentamispäivä olisi siis voinut olla noin vuosi 1833? Sillankorvan historian merkittävin mies Juho Jaakonpoika Sillankorva – Junttila olisi silloin ollut jo noin nelikymppinen raavas, riski mies.

Suuria muutoksia oli sekin, että Suomen sodan jälkeen meistä tuli Venäjän autonomian hyvinsyöneitä, hyvinvoipia asukkaita, vapaassa lähes itsenäisessä autonomiassa. Saimme keisariksemme rauhan miehen, jalon ja sivistyneen venäläisen ruhtinaan Aleksanteri I:n.

Jatkuvat, toistuvat sotimiset Ruotsin kuninkaiden mielihalujen puolesta lakkasivat. Oli jouduttu sotiin esimerkiksi Norjaa ja Tanskaa vastaan. Sodittiin myös Baltiassa, Narvassa ja Kuurinmaalla. Oltiin sodissa myös etu – ja taka – Pommerissa, Puolassa, monin paikoin Saksassa ja laajasti, laajalla Venäjällä sekä kaukana Ukrainassa.

Temmeksen Kärsämänkylä

Järvitalon järven viereinen Kärsämänkylä oli aikoinaan ollut merkittävä erämaakylä. Siellä oli esimerkiksi ollut Temmeksen kansakoulupiiriin eräs kyläkouluista. Kansakouluilla järjestettiin vuorollaan Temmeksen kunnan jokatalviset koulujen väliset hiihtokisat. Kärsämänkylässä toimi myös Temmeksen srk:n eräs rukoushuone.

Temmeksellä oli vanhaan aikaan asunut Kalle Molander niminen hyvä hiihtäjä ja erämies. Olisiko se ollut vuoden 1951 talvea, kun Kalle Molander ja Rantsilan mies Eino Isoviita kävivät kilpailemassa Tyrnävän hiihdoissa vai olisivatko olleet osallistujina Oulu hiihdoissa? He vierailivat samalle reissulle Korvenkylän Junttilan Erkillä. Molemmilla miehillä olivat komeat palkinnot repuissaan heidän palatessaan takaisin silloisista hiihtokisoista. Isoviita oli ollut naimisissa Erkin lähisukulaisen kanssa. Ennen kilpahiihtäjät olivat kulkeneet kilpailumatkojaan hiihtäen.

Vuoden 1957 Temmeksen kunnan Kärsämänkylässä järjestetyissä koulujen välisissä hiihtokisoissa propagandaa hallinneet koululaiset sanoivat, että Molanderin Teemu on oikeasti hirvenhiihtäjiä. Ei kannata lähteä hänen kanssaan kilpaileen voitosta! Ei!

Vanhanajan erikoisempi hevoskiertomeijeri oli ollut merkittävä osuustoiminnallinen liikeyritys pirteässä Kärsämäkylässä. Se oli toiminut 1800 – luvun lopulta eteenpäin vielä runsaat 50 vuotta. Siellä oli ollut esimerkiksi meijerirakennus laitteineen ja kirnuineen. Siellä oli myös ollut täysitoimisesti palkattu meijerska. Hänellä oli ollut oma pieni asunto meijerirakennuksen yhteydessä.

Kärsämänkylän osuusmeijeri oli ollut silloisen yleisimmän tavan mukaan voita valmistava meijeri. Vertauksena voidaan mainita, että Tyrnävän kirkonkylän melko kookas osuusmeijeri alkoi valmistaa suuria emmental – juustoja jo sangen varhain.

Kärsämänkylästä voit olivat viety useina vuosina kerran viikossa noin 8 kilometrin päähän Rantsilaan vilkkaammin liikennöidyn maantien varteen. Ei ole esimerkiksi tietoa sitäkään, että olivatko Kärsämänkylän isännät saanet ostaa myymästään täysmaidosta palautusostoina voinvalmistuksessa sivutuotteena syntynyttä tuoretta maistuvaa kirnupiimää eli huitua?

Kärsämänkylässä toimii edelleen toimelias kylän oma nuorisoseura. Se on jo hyvin kauan toiminut nuorisoseura omine toimitaloineen. Kärsämänkylässä oli aikoinaan toiminut myös Temmeksen suojeluskunnan reipas alaosasto.

Temmeksen kirkonkylän ja Kestilän kirkonkylän välinen kestopäällysteinen seututie rakennettiin 1960 – luvulla. Sen yhteyteen rakennettiin myös kookas lentokoneiden varalaskupaikka kivalle luonnokauniille paikalle kirkasvetisen Järvitalon järven luo.

Kärsämänkylän kautta on kuljettu ikiaikaisesti. Aikojen kuluessa siellä on risteillyt useita talvi – ja muita teitä ja polkuja sinne ja sieltä eteenpäin, kaus muihin kyliin ja pitäjiin. Esimerkiksi eräs vanhan ajan talvitie oli kulkenut Kärsämänkylän kautta Tyrnävälle – Kolmikantaan Mälliselle ja sieltä edelleen eri reittien kautta Ouluun.

Kärsämänkylässä on aina ollut kookkaita hirsirakennuksia suurine pirtteineen ja pihoineen. Siellä oli aikoinaan ollut myös kievareita kyytihevosineen. Se sijaitsi vanhaan aikaan keskeisemmin kesä-ja talvikulkureittien varrella. Monien eri kuntien asukkaista koostunut pieni Kärsämänkylä yhdistettiin läheiseen, viereiseen Siikajokiltatvan Rantsilaan vuonna 2001.

Eräitä entisiä kärsämänkyläläisiä

Myöhempi sotaveteraani ja Mannerheimin ristin ritari Kustaa Similä oli ollut alkujaan Kärsämänkylän poikia. Hän oli aikoinaan ollut Temmeksen Kärsämänkylän suojeluskuntalaisia ja oli ollut tarkka ampuja. Hän oli ollut niitä, joka oli ampunut tavallisella pienoiskiväärillä lentävää metsoa silmään. Ennen oli niin tarkkoja miehiä!

Oulun vanhimpana asukkaana 105 – vuotiaana elänyt Valde Tenhula oli syntynyt ja elänyt nuorukaiseksi Kärsämänkylässä. Hän oli aikoinaan seurannut monien kärsämänkyläläisten esimerkkiä ja matkusti Atlantin taakse ”kultaa vuolemaan”.

Sieltä palattuuan hän oli toiminut Oulussa poliisina niinä aikoina, kun poliisit vielä veivät pakkasilla selässään tai polkupyörän tangolla/tarakalla sammuneita mukaville putkan lämpimille olkipahnoille ”leppäilemään”. Tenhula oli simmemmin toiminut viinakaupan myyjänä eläkeikäänsä saakka Oulussa. Valde oli ollut kolmen sodan veteraaneja. Vapaussodassa hän oli vartioinut Temmeksen suojeluskuntalaisena Temmesjoen ylittävää merkittävää Pohjanmaan radan rautatiesiltaa Limingassa.

Juho Jaakonpoika Junttila – Sillankorva

Tarinani, Suomen sodan aikana seikkailuja kokenut ”Juntti Jussi” oli elänyt Ylitemmeksellä vuosina 1790-1856. Suomen sodan aikana hän oli joutunut Vitalin talossa majailleiden venäläisten vangiksi.

Hänet oli laitettu lujasti vangiksi pönkän taakse Vitalin talon saunaan. Venäläiset eivät juuri ottaneet vankeja Suomen sodan aikana. Juntti Jussi oli ollut eräs poikkeus säännöistä.

Vangitun Juntti Jussin, Juho Jaakonpoika Junttila – Sillankorvan Stina äiti oli juossut hädissään silloisen Temmeksen kappalaisen Hildenin luo. Hän oli pyytänyt Hildeniä kirjoittamaan venäläisille anomuksen Juhon puolesta. Kirjeessä oli esimerkiksi mainittu, että ”kuinka väärin oli ollut ottaa leskiäidin ainoa poika”.

Juhon oli onnistunut paeta Vitalin saunasta. Siitä on erilaisia tulkintoja, että miten se oli oikeasti tapahtunut? On arveltu, että venäläisten kanssa asioidessaan hänen Stina äitinsä oli ohikulkiessaan potkaissut pönkän nurin saunan ovelta.

On tarinoita myös siitä, että hänen tuleva vaimonsa Brita Haapa – Perttula olisi kaatanut pönkän Vitalin saunan ovelta. Britalla oli nähtävästi ollut kaverina Sillankorvan viisas ja rohkea Halli? Juntti Jussin kasvattama koira. Kun, Juho oli kuullut pönkän kaatuvan ovelta, hän oli lähtenyt pakoon ja hyvin liukkaasti lähti. Salamana hän oli paennut! Eivät häntä tavoittaneet nuolena kiitävät kasakat, eivätkä muutkaan venäläissotilaat pyssyineen.

Suomen sota oli päättynyt sunnuntaina 17.9.1809 Haminan rauhaan. Juho oli palaillut sotapakolaisten tavoin piilostaan. Suomen sodan jälkeen alkoivat heti rauhan työt. Peltojen kylvämiset ja kyntämiset olivat ensisijaisia. Oli ollut polttopuuhalkojen noutamisia metsistä jne. Rakennuspuitakin uusiin rakenuksiin alettiin kuljetettaa metsistä.

Monet isännät piristyivät ja uskalsivat alkaa uuden suopean keisarin hallinnon alla jopa suurempiin pihapiirien parantamistöihin. Siihen asti totutut mustat, synkät savutuvat ja – pirtit alkoivat hilkalleen väistyä uusien valoisain pirttien, savuhormillisten ja ikkunallisten mukavien ja myös lämpimimpien asuinrakennusten tieltä.

Venäjän jalo keisarillinen hallitsija oli luvannut Porvoon valtiopäivillä 1809 korottaa suomalaiset kansana maailman muiden kansakuntien joukkoon. Samalla Suomen säädyt olivat vannoneet Porvoon valtiopäivillä uskollisuuttaan Venäjän keisarille.

Erilainen oli ollut Suomen sodan jälkeinen tilanne kuin isonvihan. Isonvihan aikana oli venäläisillä ollut selvä kansanmurha tavoitteena. Suomen sodan aikana, sotaa eivät kokeneet monet edes lähes armeijoiden kulkureiteillä asuneet.

Suomen sodan jälkeen suomalaisten miesten ei tarvinnut enää lähteä Ruotsin kuninkaiden mielioikkujen mukaan jatkuviin, usein toistuviin sotiin. He saivat alkaa rauhassa kyntää ja kylvää peltojaan sekä korjata satojaan. Saivat täyttää aittojaan.

Sillankorvan Juuso Junttila vpi

Viimeinen Sillankorvaa isännöinyt Junttila oli ollut Juuso Junttila vpi (1878-1960). Hän oli ollut menestyneitä hyvin pärjänneitä miehiä. Juusolla oli eläissään ollut paljon ja laajisti maita ja mantuja. Hän oli myös pitänyt vaimonsa Aino Junttila os. Klaavun kanssa menestyvää sekatavarakauppaa Sillankorvassa.

Juuso oli ollut kaikinpuolin suosittu ja tykätty mies. Juuso oli ollut mukana kaikessa Temmeksellä. Hän oli ollut kirkkoväärti ja pankkien johtokunnissa istunut mies. Hän oli myös ollut Temmeksen suojeluskunnan esikunnan (E) jäsen. Juuso oli ollut suojeluskunta – alikersantti.

Juuso Junttila (vv. 1878-1960) oli nuorempana ollut pitkä komea tummahipiäinen voimakasvärinen mies. Vanheneminen nakersi Juusoakin. Hän oli esimerkiksi vuonna 1957 Haurukylän kansakoulussa pidetyillä kinkereillä seurakunnan edustajana. Jo, paremmin rumanpuoleinen harmaa mies oli jo Juuso silloin.

Sillankorva oli aikoinaan ollut myös harjoittelutila. Oulun läänin Pyhäjärven – /Pyhäsalmen meijerissä meijerskana pitkän päivätyön tehnyt, varhaisella 1920 – luvulla syntynyt Fanni Junttila oli nuorena aloittanut vaadittavat työharjoittelunsa lähinaapurissaan Temmeksen Sillankorvassa.

Jorman lato

Eräs Sillankorvan mailla talossaan asunut Sillankorva – Junttila sukuinen oli ollut maanviljelijä Jorma Jooseppi Junttila (s.1926) Hänen 11 vuotta nuorempi serkkunsa Temmeksen taiteilija Seppo Similä oli maalannut paljon kauniita ja komeita maalauksia myös fyysisen mallin mukaan. Taiteilija Similä maalasi aikoinaan tosi kauniin maalauksen esimerkiksi Jorman ladosta.

Sillankorvasta oli erotettu 1800 – luvun lopulla viereiset Alajunttila ja Ylijunttila. Niissä on asunut ja asuu vanhan Ylitemmeksen Sillankorvan Junttila sukulinjaan kuuluvia Junttiloita. Kyseiset talot ovat olleet aina sangen elinvoimaisia maataloja runsasmaitoisine, isotissine lypsylehmineen ja muine hyvinvoipine karjoineen.

Jouluja vietettiin

Joulunviettojen suhteen voimme puhua perinteisistä jouluista. Joulun viettotavat ovat säilyneet samoina kauan. Esimerkiksi joulukuusi ja runsaat maistuvat jouluruuat ovat jo edellisiltä sukupolvilta tuttuja ja vuodesta toiseen toistuvia. Joulupukki on myös suurille ihmisjoukoille vanha kiva jouluisin lahjoineen vieraileva toivottu tuttu.

Kinkku, joululaatikot, joululimppuineen, joululeivoksineen, maistuvine nisuineen ovat tuttuja jouluruokia. Jouluinen riisipuuro, sekahedelmä, väskynä-, luumu – tai rusinasoppa nostavat edelleen vuosikymmenten jälkeen veden kielelle.

Tarinallisuus on tärkeä osa jouluja. Jouluisin herkistytään muistelemaan lapsuuden jouluja. Tavanomaisesti jouluisin tarinoidaan mieleenjääneistä asioista ja ihmisistä.

Oli jonkin verran joululahjoja meille lapsukaisille myös 1950 – luvulla. Toisena joulupyhänä eli Tapanina saatiin yleisen tavan mukaan mennä katsomaan minkalaisia joululahjoja olivat naapurit saaneet?

Esimerkiksi kotikylän naapuri Tolvasen Matti (s. 1943) sai jouluisin joitain kivoja kaupasta ostettuja joululahjoja. Niihin sain minäkin koskea ja katsella. Naapurini Pasasen Markku (s. 1944) sai esimerkiksi: Tex Willer, Davy Crocett, Wild West ja Pecos Bill seikkailulehtiä, joita sain minäkin lukea.

Joululahjojen voidaan nähdä olevan vanhaa perua. Raamatun kertomusten kolme Itämaan viisasta tietäjää matkasivat vuonna nolla pieneen Betlehemiin. Mukana heillä oli arvokkaita lahjoja vastasyntyneelle Kristus – lapselle, tulevalle Kuninkaiden Kuninkaalle ja meidän Häneen uskovien Vapahtajalle. Kristillisessä jouluperinteessä joulahjat ovat olleet jo kauan mukana joulunvietossa.

Lähteitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_suuriruhtinaskunta

http://www.kaleva.fi/uutiset/oulutanaan2/lohi-maistuu-tenhulan-valdelle/241626/

http://www.kaleva.fi/uutiset/pohjois-suomi/karsamankylan-rukoushuone-ei-prameile/527714/

http://www.kirjastovirma.fi/liminka/tahystaja/1955-04-29

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lentokoneiden_varalaskupaikka

Suomen maatilta osa IV

Tunnus

24680

Kunta

Temmes

Kylä

Temmes

Tilan nimi

Sillankorva

Tilannevuosi 1933

Yli Temmeksen Sillankorvan talo 1930 – luvulla

 

 

 

 

mauri junttila v.1958

Marraskuun 2017 tarinoita

FM Mauri Junttila

Muistaakseni sinä marraskuisena päivänä oli aurinkoinen melko lämmin sää. Vesalan Veikko isäntä ajeli uutuuttaan hohtavalla vihreällä Deutz – Fahr traktorillaan peltotiellään. Hän arvioi ja katseli peltojensa kuntoa odotellessaan tulevaa talvea.

Marraskuun puuhia

Vesalan isäntä tuumaili, että ”hyvällä näyttää olevan mallilla”. Talon kyntövuorossa olleet pellot olivat kauniinnäköisiä, hyvin kynnetyillä kynnöksillä, viilloksilla. Pellot saavat nyt levätä rauhassa talven yli. Ne ovat hyviä kylvöalustoja sitten ensi keväänä.

Vanhat, käytännön töissä viljelemään oppineet miehet puhuivat ennen, että peltojen kuuluu saada levätä välillä, muisteli hän. Niin on vuoroviljelyssä, opettivat ennen myös maamieskoulut. Siitä kirjoittavat myös monet maatalousalan julkaisut ja lehdet.

Veikko oli sinä päivänä kierrellyt traktorinsa kanssa viljelyksillään. Hän oli ajanut ensin talon kauimmaiselle pellolle. Hänellä oli mukanaan kevyt kirves, kevyt saha, lapio, vasara ja myös hiukan nauloja. Veikolla oli ollut mielessä kaiken viimeistely. Hän oli esimerkiksi tarkastellut niittylatojensa kuntoa, katsellut peltonsa veto – ojia. Hän heitti niihin pudonneet turppaat ja multakokkareet pois. Pellot olivat hänellä salaojissa, joten sarkaojia ei niissä ollut.

Nittylatojensa luona hän liikkui myös tarkkailevin katsein. Hän katseli sitä, että mitä pieniä puita hän antaa kasvaa ladon seinustoilla ja mitä vesoja karsii pois? Pienet muutamat puut ladon seinustoilla ovat maisemallisesti kauniita.

Merkitystä niillä on myös luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta. Pienet puut sopivat esimerkiksi rakennusalustoiksi pikkulintujen pesille. Niihin ne voivat kyhätä pesiään ja kasvattaakseen poikasiaan. Erään niittylatonsa räystän alle hän naulasi laudanpätkän suojaisaan paikkaan. Veikko tuumaili, että sen varaan saattaa peloilla ja niityillä viihtyvä pikkulintu rakentaa pesän ei kesänä. Omalta osaltaan silläkin on merkitystä maaseudun luonnon monimuotoisuuden säilymisessä.

Ympäristön seuraamista ja kahvinjuontia

Hän ajoi vielä tehtaan maalilta tuoksuvan traktorinsa erään niittylatonsa aurinkoiselle seinustalle. Hän alkoi viettää siellä kahvitaukoa. Veikko tuumaili, että ”nautitaanpa nykyajan mukavuuksista”. Hän sääti traktorinistuimen miellyttävimpään asentoon. Laittoi saapasssukat ja saappaat turvaohjaamon lämpöpuhaltimen kuumaan henkeen. Hän etsi radiosta aseman, josta luetaan uutiset ja päivän peili. Veikko otti kahvit ja eväsvoileivät esille ja alkoi nauttia kauniin aurinkoisen marraskuisen päivän hetkistä.

Tuolla Korventien ja nelostien välisellä uudehkolla yhdystiellä näyttää kulkevan autoja silloin tällöin”: tuumi hän. Hyvää vain, ettei siitä turhan suosittu tullut. Paljon kulkee nykyisin autoja nelostiellä. Jos, niitä alkaa vain osa liikennöidä tuota kautta. Kohta liikaa nekin saattaisivat olla? Kova autoliikenne vaatii esimerkiksi kovan tiepohjan. Melu – ja muuta ikävää haittaa ja saastetta autojen mukana kulkee myös.

Tuossa näkyi hetki sitten ajelevan paikallisia seminologeja. Temmeksen Keppaisen Matti meni Tyrnävän suuntaan ja Tyrnävän Matias Leuanniemi Temmeksen suuntaan. Muutamia tuntemattomia kulki myös tuossa autoillaan. Alasaarelan tohtoripojat tuossa myös liikkuivat. Kävivät katselemassa entisen kotinsa raunioita. Kiikareiden ja kameroiden kanssa olivat liikkeellä. Osaavia lintumiehiä kuuluvat he kaikki olevan.

Hetki sitten tuossa kulki kaksi mustalaisnaista autollaan kulkukaupalla lämpimiä suomalaisia miesten kerrastoja. Toinen heistä oli kuvankaunis tumma nainen ja toinen heistä klenkkasi ikävästi. Kivaa, kun liikkuivat kahvitaukoni aikana ja minulla sattui olemaan massi mukana. Ostin kerrastot itselleni ja Esko pojalleni.

Takalonlinjaksi sanotulla Keskikylään menevällä peltotiellä näkyy myös auto silloin tällöin. Erikoisempi tien nimi on mielestäni ”Takalonlinja”. Mutta, sillä nimellä se on kulkenut jo satoja vuosia. Se on niittytie Keskikylän ikivanhalle Takalolle. Linja nimi tien nimessä saattaa johtua siitä, että peltotie on viivasuora, kuin pyssyllä ammuttu.

Tuolla Junttilan luona näyttää traktorikaivuri olevan pienessä pellonraivaustyössä. Kovin onkin heidän piha – alueensa ja kotilaidun pieniä elää lypsykarjan kanssa. Nyt ovat ilmat hyviä siihenkin puuhaan. Maa ei ole jäässä. Se on melko kuivaa syksyn maapohjaksi ja eivätkä ole myöskään vielä lumet vaivana.

Veikko pohdiskeli: ”Koirista olen aina tykännyt. Itse olen Suomen pystykorvamiehiä, mutta en voi olla ihailematta Junttilan Ansaa”. Nytkin se näyttää olevan ahkerana mukana raivaustyössä. Vääntelee ja kääntelee siellä touhukkaasti äristen pieniä kiviä ja kantoja. On sopivan kaukana traktorikaivurista, ettei ole vaaraa sen vahingoittua, mutta lähellä, että välillä voi nätisti kipaista kaivurimiehen rapsutettavaksi.

Kun, käyn vierailuilla Junttilassa, niin heidän sakemanni Ansansa on ystävällisesti hymyillen ovella vastassa. Sanoo jopa käsipäivää. Ansa on valioluokan paperikoira, kympin arvosanoin suorittanut koirakoulun testit. Ulkonäöltään komean kaunis, suurikoinen sakemanninarttu, se on. Aina iloinen ja reipas koira se on.

Se tuli Junttilaan muuan vuosi sitten. Helsingissä puutarhurina työskentelevä Liisa toi sen sinne mukanaan tullessaan kotiinsa kesälomalle. Ansa oli Junttilassa tarpeen ja hyvin se on sinne sopeutunut. Sillä on siellä aina kavereita ja puuhaa aamusta iltaan.

Se on hyvä ja luotettava kaverikoira. Kovasti hyödyksi se on heille ollut. Esimerkiksi Ansan Junttilaan tulon aikoihin lähes 10 hirven, uroshirven johtama hirvilauma oli ottanut talon pihan ja lähilaitumen omakseen – ”eellensä”. Pistoolin laukauksin peloteltuinakin, ne jääräpäisesti vain tulivat sinne jyrsimään. Ne hetkessä söivät tyhjäksi talon viereisen pienen kylvetyn italianraiheinälaitumen. Sekin ikävää, että lauma vei mennessään sorkissaan aitalangat kauas metsiin ”laitumella vierailessaan”.

Satuin juuri silloin pyöräileen Tyrnävälle Pömilään, kun näin Ansan olevan hirvien karkoituspuuhissaan. Pelkäsin jo kauhissani, että miten Ansa polon käy? TV:n luontokuvissa esimerkiksi Alaskasta susilauma tappaa karibuja ja muita hirvieläimiä ruuakseen. Joku, susi heidän laumastaan saattaa saada pahan tällin päähänsä hirven potkusta. Ansa riepu oli karkoituspuuhassaan täysin yksin ison hirvilauman keskellä.

Sarvipää ja hirvilehmät esittivät vastalauseitaan sarvin ja sorkin. Mutta, taipaleelle lähtö niille tuli. Ansa on kookas, poikkeuksellisen nopea ja voimakas. Ehti ketteränä jopa nopsasti hypätä hirvisonnin selkään, pelotellekseen sen laumoineen matkoihinsa.

Ehkä siinä jutussa on perää, kun Mauri oli eräänä kesäpäivänä ollut Ansan kanssa hillojen perässä kaukana Leppijärven takana. Eräs karhu olisi halunnut tulla jakamaan juuri poimitun hillasangollisen.

Oli ajattelemattomasti ja varomattomasti mennyt nuuhkimaan Maurin hillasankoa. Maurin täysinäinen hillasangon nuuhkimiset eivät sopineet Ansalle. Ei ollenkaan!

Niin siinä kohta kävi nolosti, että Metsän Kuningas juoksi niiltä marikoilta karmeasti ”saata – peetä” kiroillen ja takapuoltaan pidellen Ansan karkoittamana. Pienen matkan päässä se alkoi jäähdytellä tulikuumia killuttumiaan suosilmäkkeesä kylmällä vedellä. Se sieltä vielä pui vihaisena nyrkkiään ja käytti suuriäänisesti hyvin rumaa kieltä!

Näyttää Esko autoilevan takaisin Oulusta, kääntyi tuossa juuri pihalle, tuumi Veikko. Esko lähti aamusella ostamaan joitain lypsykoneen osia ja siihen uusia – uusimisen vuorossa olevia nännikumeja Oulusta. Lähden tästä katsomaan, että saiko hän niitä ja oliko hän ehtinyt ostaa Oulun torilta toivomiani markkinarinkeleitä?

Uskovaisten kylä

Uskovaisten, pääasiassa vanhoillislestadiolaisten (VL) kylä oli liminkalaisista ja tyrnäväläisistä koostunut pieni Korvenkylä. Sittemmin tapahtui Korvenkylässä sitä, että vuoden 2001 suuren kuntaliitoksen jälkeen kaikki ovat olleet asuinkunnaltaan tyrnäväläisiä. Entisestä itsenäisestä Temmeksen seurakunnasta tuli kappeli Tyrnävän seurakunnalle.

Ennen käytiin pyhäisin seurakunnan sunnuntaimessuissa Tyrnävän kirkossa. Hyvin harvoin käytiin Limingan kirkossa. Joskus käytiin Temmeksen kirkossa. Monet kylän uskovaiset kävivät sunnuntaiseuroissa Tyrnävän Rauhanyhdistyksellä. Siellä on ollut sitä käytäntöä, että vanhoillislestadiolaisten seurat ovat sunnuntaisin kello 18 00.

Rippikoulussa käytiin enimmäkseen Tyrnävällä. Temmeksellä kävi rippikoulunsa muutamia korvenkyläläisiä, jotka olivat syntyneet 1920 – luvulla. Kotiseudullaaan ja kotona kuolleet korvenkyläläiset ovat haudattu Tyrnävän hautausmaalle.

Uskovaisten seuroja on ollut muuan kerta kylän joka talossa. Aktiiveja uskovaisia Korvenkylässä ovat olleet: Alasaarelat, Laukat ja Kaikkoset. Puhujapapeista seuroista voidaan mainita esimerkiksi Tyrnävän entiset kirkkoherrat Jaakko Kaltakari ja Lauri Mustakallio. Esimerkiksi 1950 – luvun aluilla lestadiolaisseuroissa Alasaarelassa puhujina oli myös maallikoita.

Olin eräänä 1950 – luvun kesänä mukana, kun veikkani Kalervo Junttila ja setäni Eino Junttila kävivät seuroissa Alasaarelassa. Jotain he puhuivat seurain puheista ja tapahtumista illalla Junttilassa. En muista, että mitä he kommentoivat. Lapsen mieleen jäi vain jotain yleiskristillistä ja, että oli oltu uskovaisten seuroissa.

Korvenkyläläinen Lauri Alasaarela piti 1950 – luvulla useiden vuosien ajan pyhäkoulua Korvenkylän lapsille kotonaan. Pyhäkoulu toimi Tyrnävän seurakunnan alaisuudessa. Eräänä kesäsunnuntaiaamuna menimme Korvenkylän pyhäkoululaisten joukolla Tyrnävän kirkon sunnuntaimessuun. Pyöräilimme sinne joukolla Keskikylän kautta. Lähdimme ensin Korvenkylästä kylätietä eli Takalonlinjaa myöten.

Kova kaatosade yllätti meidät. Niillä kohdin oli keskikyläläisen Keräsen Sulon uusi, vielä tuoreelle puulle tuoksuva heinälato. Se antoi hyvän suojan sateelta. Sinne tuli suojaan myös polkupyöräillen sunnuntaiulkoilullaan ollut Partas – Pekka. Hän kiroili tapansa mukaan karmeasti päälle noussutta kovaa, etkessä läpikastelevaa sadekuuroa. Alasaarela uskovaisena rukoili Taivaan Isältä sateen loppumista. Kaatosade lakkasi. Sen loppumista pyydettiin samanaikaisesti yläkerran ja alakerran herroilta. Ennen vanhaan oli kesäisin ilmoja, että seudun yli kulki voimakas sadekuuro. Sitten oli tuntitolkulla tosi lämmintä ja aurinkoista.

Esimerkiksi hurmoshenkisyyttä uskonasioissa ei tiedetä Korvenkylässä olleen. Eräs erikoisempi tapaus sattui itsenäisyyspäivänä 1957. Lestadiolaisseuroihin Kaikkosella osallistui myös korvenkyläläinen emäntä Kaisa Tolvanen. Hän oli menehtynyt äkisti sairauskohtaukseen. Kaisa Tolvanen oli syntynyt Sortavalan maalaiskunnan suur Rytyssä vuonna 1903. Hän oli kokenut monet sotaevakon ikävät, harmit, surut ja vaivat.

Kulttuurissa mukana

Suomalaiskansallista kulttuuria muovannut nuoriseuratominta alkoi autonomian aikana. Silloin keisarinamme oli ollut valistunut Suomelle myötämielinen Aleksanteri II (1855-1881). Nuorisoseuratoiminta alkoi Kauhavalla vuonna 1877.

Nuorisoseuroja perustettiin aikanaan esimerkiksi myös Temmekselle ja Tyrnävälle. Niillä olivat olleet siellä omat toimitalot. Temmekselle helmikuussa 1918 perustetun Temmeksen suojeluskunnan oli ottanut asukkaakseen ja siipiensä suojaan paikallinen nuorisoseura, siksi kunnes se sai oman toimitalon suojeluskuntatalo Väinölän.

Nuorisoseurat järjestivät esimerksi ohjelmallisia iltamia. Korvenkyläläisten Iikka ja Hilma Pasasen (os. Konttila) eräät lapset löysivät tulevan puolisonsa Temmeksen nuorisoseuran iltamista. Nuoret olivat olleet silloin hiukan yli kaksikymppisiä.

Suojeluskunnissa oli ollut mukana myös kulttuurikasvatusta. Sen voi nähdä osaltaan polveutuvan nuorisoseurain alkiolaisuudesta. Niissä oli ollut esimerkiksi kesä – ja talviurheilua, kulttuuria, näytelmätoiminta, kulttuuriharrastusta ja myös nuoren Suomen tasavallan valistuskasvatusta. Nuorisoseurain ja suojeluskuntain toimintaaan liityi raittiuuden, henkisen kulttuurin ja urheilun harrastusta ja ihannointia.

Korvenkyläläiset Kalervo ja Mauno Junttila sekä Alpo Pasanen olivat kulkeneet mukana harjoituksissa Temmeksen suojeluskunnan sotilaspojissa. He osallistuivatt Temmeksen sotilaspoikain urheilutoimintaan ja myös näytelmäharrastukseen.

Aikuisina miehinä Temmeksen suojeluskuunan toimintaan olivat Korvenkylästä osallistuneet: Oiva Junttila, Pauli Vesala ja Toivo Ylitalo. Pauli Vesala oli nuoreksi maaseudun pojaksi poikkeuksellisesti opiskellut. Hän oli käynyt kauppakoulun. Hän oli koko työikänsä konttoristina eri konttoreissa. Viimeiseksi työkseen hän oli toiminut Muhoksen Osuuspankin varatoimitusjohtajana. Hän asui silloin Muhoksella.

Lähteitä:

Ahti Pasanen vv. 1897-1970.

Anni Junttila os. Pasanen vv. 1900-1989.

Veikko Vesala vv. 1920-2006.

Oiva Junttila vv. 1922-2001.

Taimi Siitonen os. Junttila 1924 -.

Kalervo Junttila vv.1927-2014.

Alpo Pasanen vv.1928-1989.

Muistojen tulva; Tarinoita Tyrnävän Korvenkylästä. Toimittaneet: Matti, Erkki ja Esko Alasaarela. Pohjolan Painotuote OY Rovaniemi 2011.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sotilaspojatki

https://en.wikipedia.org/wiki/Deutz-Fahr

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nuorisoseuraliike

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suviseurat

https://sites.google.com/site/oulunsuojeluskuntavv19391944/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Viljelykierto

http://www.kirjastovirma.fi/temmes/pitajanumero/seurat

http://www.kirjastovirma.fi/tyrnava/nuorisoseurat

https://www.genealogia.fi/hakem/karjala/karjala31.htm

Tolvanen Juho maanvilj. Rytty
Tolvanen Kaisa emäntä Rytty Tyrnävä Korpi

Tarinointia Tyrnävän Leppijärven seuduilta

FM Mauri Junttila

Tyrnävän Leppinevan pieni Leppijärvi kuivattiin vuosina 1953-1955 työttömyystöinä. Se vesitettiin uudelleen viime vuosisadan lopussa. Kuivattuna järvi oli puuton kosteikko, jonka keskellä sinnitteli alle puolen hehtaarin lampi. Kosteikossa ja pienessä lammessa viihtyi vesilintuja ja myös haukea.

Järven laskuojia

Leppijärven reunasta alkunsa saava järven laskuoja Leppioja laskee vetensä Tyrnävänjokeen Leppiojan kylän jälkeen nelostien läheisyydessä. Korvenkylässä Haurukylän puoleista reunaa myötäilevä Nipsinginoja saa myös alkunsa vetiseltä Leppinevalta. Se laskee vetensä Temmesjokeen Alatemmeksellä kyläkoulun luona.

Molemmat luonnonojat perkattiin lähes samanaikaisesti Leppijärven tyhjennyksen kanssa tai pian Leppijärven kuivauksen jälkeen. Perkaustöitä ja kanavointeja tehtiin pääasiassa työttömyystöina miesvoimin lapioin ja rautakangin. Jäistä maata pehmittiin dynamiittiä ja trotyylia räjäyttämällä.

Perkauksia kyseisiin luonnonojiin tehtiin myös kookkailla tela-alustaisilla kaivinkoneilla. Pitkän teräksisen nostopuomin omaavia vaijerikäyttöisiä kaivinkoneita sanottiin ennen Hullu – Jusseiksi. Niiden käyttövoimana toimi vahva bensiini – tai petroolimoottori. Niitä alkoi myöhemmin tulla myös dieselmoottorikäyttöisinä.

Metsiä ja peltoja kunnostetaan

Nipsinginoja ja Leppioja perkattiin Korvenkylässä uudelleen perusteellisesti jo 1950 – luvun lopussa ja pian 1960 – luvun alussa. Korvenkylän ympäristössä aloitettiin niinä aikoina suuret metsien kunnostus – ja ojitustyöt monien miesten ja suurten katerpillarioja – aurojen kanssa. Kanavien vesimäärät lisääntyivät ja perkauksia jouduttiin tekemään uudelleen ja uudelleen.

Metsien kunnostustyöt vaikuttivat positiivisesti luonnon kasvuun. Pientä havupuuta ja lehtipuuta kasvaneet suot antoivat ruokaa hirville. Niiden määrät alkoivat lisääntyä rajusti. Leppijärven takana on laajoja metsiä. Erämaata sanottiin Ikoseksi. Alueilla asui 1970-luvulla muutamia karhuja. Oli havaintoja ”vauvakarhuistakin”. Helppoa on karhun kellistää lihava aikuinen hirvi saaliikseen. Varhaisella 1970 – luvulla Korvenkylässä oli myös muutama pieni kauris lehmien seassa laitumella.

Esimerkiksi vuosikymmen 1970 oli monimuotoisen luonnon elämän ja kasvun suhteen kukoistavaa ja runsasta. Korvenkylässä oli paljon pääskysiä. Sähkölinjojen pylväiden välien sähkölangat olivat täynnä pääskysiä syysmuuton aikaan. Niitä istui siellä tiukasti toisissaan kiinni. Eivät pääskyset paljoa paina, mutta näytti siltä, että sähkölangat notkuivat niiden painosta.

Metsien lannoitukset ja ojitukset vaikuttivat metsäin kasvuun. Metsiin tuli paljon risusavotoita. Tyrnävän metsänhoitoyhdistyksen metsäteknikko Teemu Putkosella oli usein risusavottamiehiä töissä. Eräs heistä oli Tyrnävän Nipsingissä asuva Sulo Väänänen. Väänäsen Sulo liikkui työmatkansa mopedilla. Tapana oli ennen ollut, että isäntä teki risusavotasta talon osuuden. Tai hänen maksoi palkatuille risusavottamiehille talon työn osuuden risusavotasta.

Vuosikymmenellä 1960 ja ennen aloitettiin myös laajoja viljelyspeltojen kunnostustöitä. Sarkaojia kaivettiin uusia ja vanhoja kunnostettiin. Pellot saivat uusia veto – ojia tyhjentämään sarkaojat. Nipsinginojassa ja Leppiojassa esiintyi edelleen suuria kevättulvia. Lumisten talvien paljot lumien sulamisvedet eivät mahtuneet kulkemaan uomissaan, vaan tulvivat ympäristöihinsä.

Tarinani aikoina maaseudun koneellistumisessa alkoi myös tapahtua suuria muutoksia. Tuli paljon kätevillä kumipyörillä ja hydraulisilla kolmipistenostolaitteilla varustettuja maataloustraktoreita.

Esimerkiksi Temmeksen haurukyläläinen Pentti Karppinen (Tomperin Pentti) hankki hydraulisilla sylintereillä varustetun ketterän ja tehokkaan suomalaisen Ahma traktorikaivurin. Hän kulki sen kanssa kaivamassa isäntien pelloille sarkaojia ja pienvaltaojia. Maaseudun muutoksia oli sekin, että työhevosten määrät vähentyivät rajusti koneellistumisten alkaessa.

Poukamia, pieniä lampia

Alkuperäiset Leppijärven ja Leppinevan laskuojat Leppioja ja Nipsinginoja olivat olleet tasankomaiden mutkaisia serpentiinimäisiä luonnonpuroja. Ne olivat paikoitellen kääntyneet virtaamaan jopa takaisin tulosuuntaansa. Niiden varsilla oli ollut useita lintujen ja kalojen elämää suosineita luonnonlampia. Niitä oli ennen sanottu poukamiksi.

Nipsinginojan vaikutusalueella Korvenkylässä oli ollut esimerkiksi Jussinjorpakko niminen pieni lampi Sääskelän 2:22 niityn päässä lähellä Vesalan Veikon (1920-2006) taloa (Vanhatalo=Niemelä 2:19). Jussinjorpakossa oli voitu uida vielä 1950 – luvun alussa. Nipsinginojan kanavointi hävitti tuonkin entisen lasten suosiman uintipaikan. Siitä muutaman kilometrin päässä Nipsinginojaa alaspäin oli Alpo Pasasen (1928-1989) talon luona pieni kalaisa lampi, poukama. Se oli olemassa vielä 1960 – luvun alussa.

Luonnonvaraisen Leppiojan alkulähteillä oli ollut useita pieniä runsasvetisiä lampia. Muutaman kilometrin päässä Leppijärvestä on Tunkionhaka niminen jo kauan sitten peltoviljelyksessä ollut niitty. Se on entisen, kauan sitten historian hämärään kadonneen keskikyläläisen jokivarren Tungion sivuniittyjä. Tunkionhaassa olivat 1900 – luvun alkukymmeninä asuneet Anna ja Oskari Katajamaa pienen kalaisan lammen rannalla. Lampi oli ollut uintikelpoinen vielä 1960 – luvun aluilla. Leppiojan kanavointi ja monet kanavan perkaukset kuivattivat myös tämän pienen lammen, lasten suositun uimapaikan.

Leppijärvi laskuojineen ja poukamineen olivat olleet kalaisia. Kyläläiset olivat pyytäneet niistä kalaa katiskoilla. Heillä oli ollut lähes aina katiskoita pyynnissä. Usein niissä oli saatu kalaa.

Tyrnävänjoki oli myös ollut erilainen ennen vanhaan. Esimerkiksi jokivarressa kirkonkylässä oli ollut nätti melko kookas Kuulampi niminen lampi. Kirkonkyläläisten Konttilan ja Kankaalan talojen luona Tyrnävänjoessa oli ollut Umpilampi niminen melko syvä lampi.

Takavuosina oli Oulussa ilmestyvissä Kalevassa ja Liitossa silloin tällöin kirjoituksia, että josko rakentaisimme Tyrnävänjokeen pohjapatoja? Niillä olisi esimerkiksi säännöstelty alajuoksulla keväisin vaivaavia suuria kevättulvia. Maisemahoidollisesti ne olisivat olleet myös merkittäviä. Niiden taakse oli ajateltu syntyvän pieniä lampia tai pieniä järviä. Niissä olisi voitu uida kesäisin ja soudella pienin kivoin venein.

Isäntien Leppijärvestä laskuojineen

Varsinaisen Leppijärven vesineen ja Temmeksen puolen rantaniittyineen oli omistanut Temmeksen Nurkkalankankaan Arttu Vähä (1894-1974). Tyrnävän Keskikylän Juottolan talon suuret metsät yltävät Leppijärven reunaan ja Leppiojaan. Keskikylän Sipolan talon maat ylsivät Leppiojaan ja sivu siitä. Suurta Sipolaa asuu nykyisin entisiä Kuusamon Tavajärven ja Paanajärven sotaevakoita.

Jo, kauan sitten historian hämärään kadonneen keskikyläläisen jokivarren Tungion talon maat ylsivät Leppiojaan ja sivu siitä. Tungion talon peruina Korvenkylän reunaan jäi kookas pelto nimeltään – Tunkionhaka. Suurella keskikyläläisellä Koivikolla oli ollut runsaasti maita Leppiojaan saakka ja sadoin hehtaarein sivu siitä sekä Nipsinginojaan ja sivu siitä. Yli – Temmesläisillä kirkko – Pekkalalla ja keski Pekkalalla oli myös ollut niittyjä luonnovaraisen Leppiojan alkulähteillä.

Tyrnävän kirkonkylän Konttila omistaa maita Järvikankaalla ja Leppijärven rannalla. Monilla Korvenkylän taloilla on maita kylän Leppijärven puoleisella rannalla. Konttilan talon maat ja eräiden Korvekylän talojen maat ovat aluiltaan ikiaikaisia. Joillakin taloilla talon rekisterinumeron alkuosa on kaksi. Se on harvinaisempaa. Esimerkiksi Korvenkylän vanhin maarekisteriin erotettu talo Niemelä/Vanhatalo on 2:19, Keskitalo on 2:20, Uusitalo on 2:21 ja Sääskelä on 2:22.

Huoltotie Leppijärven tyhjennystyömaalle

Hiljaista oli autoliikenne Korvenkylässä vanhaan aikaan. Kun, Leppijärven tyhjennys aloitettiin kovilla pakkasilla tammikuussa 1953. Sinne tehtiin ensin talvitienä huoltotie. Siinä oli kylän lapsille ihmettelemistä, kun tyrnäväläinen autoilija Paavo Niemelä työnsi Kempsunsa (GMC) kärkilumiauralla tien Järvikankaalle Tyrnävän Keskikylästä, Korvenkylän vanhan kylätien (Takalon linja) ja peltoteiden sekä metsäteiden kautta.

Paavon Kempsu (GMC) oli väkivahva järeä teliperäinen nelivetoinen. Se saattoi olla aluiltaan länsiliittotuneitten Normannian maihinnousun ylijäämävarastoista? Leppijärven tyhjennyksen alettua Paavo Niemelä alkoi kuljettaa lava – autonsa lavakopissa aamuisin työmiehet työmaalle ja iltaisin takaisin kirkolle. Järvikankaan työmaaparakit eivät olleet yöpymiseen tarkoitettuja.

Ennen entisen Leppijärven tyhjennystyömaan huoltotien aurausta Korvenkylästä – Järvikankaalle, loppumatkalle sinne oli tehty noin kolmimetrinen tielinja. Siitä oli poistettu puita, kantoja ja kiviä. Tien pohja jäätyi kovilla tammipakkasilla, kun siellä liikuttiin työntouhussa. Niemelän Paavon ei tarvinnut pelätä Kempsunsa vajoamista sulaan metsämaahan, kun aurasi tien sinne.

Kun, Paavo ensimmäisen kerran aurasi huoltotietä Järvikankaalle. Hänellä oli Kempsunsa lavalla useita räjähdeainelaatiokoita. Hän jätti ne Junttilan Oivan aitaan. Hän sanoi, että ”turvallisempaa on aurata loppumatkan vaikeakulkuinen metsätieosuus ilman niitä”.

Järvikankaalle rakennettiin pieni Leppijärven tyhjennyksen työmaa. Siellä oli muutama parakki ja varasto räjähteille. Niihin aikoihin räjäyteltiin dynamiittiä säästelemättä. Työmaaruokalaa piti siellä keskikyläläinen Samppa Pikkarainen. Hänellä oli hyvä maatila entisen suuren Koivikon mailla Tyrnävän Keskikylässä jokivarressa. Heillä oli siellä ollut myös pieni Tyrnävän Osuuskaupan sivumyymälä. Anna ja Samppa Pikkarainen olivat lapsettomia. He adoptoivat tytön ja pojan. Anna ja Samppa Pikkarainen kulkivat silloin tällöin seuroissa ja Tyrnävän kirkossa silloisen maaseudun ihmisten yleisen tavan mukaan.

Kylätie tuli

Sotien jälkeen maaseudun kylät kasvoivat. Kylät alkoivat myös haluta parempia kulkuyhteyksiä. Oli oltu tulevaa Korventietä vastaan ja puolestä. Korvenkyläläisistä koostunut ”karvalakkilähetystö” oli käynyt Muhoksella muhoslaisen maalaisliittolaisen kansanedustaja Aaro Kaupin luona apua pyytämässä. Hän oli hankkinut Korventielle rahoituksen ja rakentamispäätöksen.

Kun, vuosina 1953-1955 rakennettiin kylätietä, Korventietä. Täytemaana sinne ajettiin hiekkaa Järvikankaalta Konttilan talon metsäsaralta. Pääosin työ tehtiin hevoskärryin ja lapioin. Traktoreita siellä oli ollut työssä vain Korvenkylän Junttilan Oivan uusi harmaa Ferguson ja Keskikylän Yli-Ikolan uusi keltainen Renault. Lapiolla traktorikuormat tehtiin myös.

Korventie oli ensin ollut useita vuosia vain heikkokuntoinen. Enemmän se oli vain hiesupohjainen tielinja, jossa olivat vaivana pahat kelirikot syksyisin ja keväisin. Liikenne lisääntyi myös Korventiellä. Nekin Järvikankaalta aikoinaan ajetut hiekat ovat lentäneet pölyinä pois jo vuosia sitten. Tiestä huolehtiva Tyrnävän kunta alkoi ajattaa kesäisin Korventielle hyvää sepeliä tien korjaukseen. Tie onkin ollut kunnoltaan erinomainen jo vuosia. Se jatkuu nykyisin nelostielle.

Heinäntekoa luonnonniityiltä

Leppiojan alkupäässä oli muutamien kilometrien matkalla ollut reheviä luonnonniittyjä sadoin hehtaarein. Niityt olivat aikoinaan olleet tarpeeseen hankkiessa kotieläimille ruokaa. Heinää on syötetty lehmille, hevosille ja lampaille aikojen alusta. Mahdotonta sanoa, että keitä isäntiä niilläkin Leppiojan alkupään niityillä oli ollut niittämässä viikatteineen ja keräilemässä heinää eläimilleen aikojen saatossa?

Taloissa on vaihtunut isäntiä. Suku oli saattanut sammua talosta. Isännät saattoivat lähteä katsomaan elämän mahdollisuuksia muualle – muille seuduille. Tai vainolainen oli tehnyt miekalla tappotöitä, tyhjentänyt taloja asukkaista. Isonvihan (1714-1721) aikana venäläiset olivat käyttäneet tehokkaasti ns. poltetun maan taktiikka Limingan kylissä. Sekin toiminta oli nähtävästi vaihdattanut isäntiä.

Pitkinä aikakausina, aikojen saatossa heinää oli kerätty niityiltä nautintaoikeuksin. Kesäisin kylien miehiä ja naisia oli matkannut järvien ja jokien sekä luonnopurojen varsille keräileen heinää. Heiniä oli säilötty hirsilatoihin ja suoviin niittopaikoilleen. Niitä oli ajettu talvella niityiltä kotiin hevosreellä lumikelien aikaan.

Syrjänittyjä oli ollut johonkin historian aikaan kyläläisten yhteisomistuksissa, mutta kuitenkin ne olivat olleet kyläläisillä täysin nautintaoikeuksin. Sukupolvien ajan oli sanottu esimerkiksi, että jo isäni isoisälläkin olivat olleet nautintaoikeudet tähän niittyyn.

Ei ikivanhoilta muinaisilta ajoilta ole luettavissa kirjoitettuja tietoja maiden omistusoikeuksista. Pappiloiden ja säätyläisten omistuskirjat olivat niistä ensimmäisiä. He osasivat lukea ja kirjoittaa.

Yli – Temmeksen Nurkkalankankaan Vähä Arttu teki kesäisin suuriin suoviin heinää Leppijärven niityltään muutamia vuosia vielä järven tyhjennyksen jälkeen. Korvenkyläläiset olivat koonneet kauan heinää talojensa rantamailta Leppijärven rantamilta Korvenkylän puoleiselta reunalta.

Esimerkiksi Keskitalolla 2:20 (Konttiloita ja Pasasia) ja mahdollisesti Vanhatalo/Niemelällä oli myös ollut jopa pieni pelto Leppijärven rannalla. Maat olivat siellä olleet kovin kivisiä, niin kylä alkoi kasvaa toiseen kivettömien peltojen suuntaan. Muutamina 1900 – vuosisadan alkukymmenien kesinä Junttilan Erkki (1900-1952) oli kuljettanut hevosen kantosatulassa osiin puretun niittokoneen korvenkyläläisten Leppijärven rantaniitylle Järvikankaan jälkeisen pienen suon yli.

Isonvihan aikaan

Suuren vuosien 1700-1721 Pohjan sodan aikana Limingan lakeuden kylissä oli raivonnut isoviha nimen saanut sota. Se oli hävittänyt vuosina 1714-1721 kaiken asutuksen Limingan, Tyrnävän ja Temmeksen kylistä. Hävitys oli ollut totaalista. Kylät, talot ja asumukset poltettiin. Kotieläimet teurastettiin tai tapettiin. Kiinnisaadut ihmiset tapettiin. Jopa kissat ja koirat oli isketty hengiltä.

Suuren Pohjan sodan välittömiä seurauksia oli ollut se, että Ruotsi menetti Itämeren herruuden ja suurvalta asemansa. Uusi vahva mies kyseisillä alueilla oli jatkossa Venäjän tsaari Pietari Suuri.

Isonvihan jälkeen Ruotsin Itämaa eli Suomi ei enää kokenut täyttä hävitystä, kuin se koki silloin ja usein sitä ennen. Talot Limingan lakeudella saivat seisoa paikoillaan vainolaisten niitä tuhoamatta.

Isonvihan alkaessa säätyläiset ja sotilaat pakenivat silmät kauhusta ”suittirenkaina” ja pelosta kiljuen turvaan emämaa Ruotsiin. Tarinoiden mukaan vasta Norjan suuret vuoret pysäyttivät heidät. Rahvas pakeni kauhuissaan syvien metsien turvaan ja suojaan.

Puolustuskyvyttömiä olivat olleet pelkin puisin heinähangoin ja puukepein sekä pienin puukoin varustautuneet rahvaan miehet. Kasakoilla oli ollut teräksisiä pistokeihäitä, sapeleita ja runsaasti henkilökohtaisia ruutiaseita sekä pieniä tykkejä. Kasakoiden hevoset olivat olleet nopeita, hyväkulkuisia. Ne olivat menneet vauhdilla jopa pienten soiden yli. Kasakat olivat liikkuneet tehokkaina noin 30 – 40 miehen sotilasosastoina. Rahvas sitävastoin oli ollut pelkin puukepein ja puukonnysäin kanssa varustautuneita yksittäistaistelijoita.

Osa rahvaasta oli onnekseen löytänyt ja saanut turvan syvistä metsistä. Mutta, paljon heitä saivat tarinoiden mukaan kasakat kiinni metsistäkin. Tavallisesti se tarkoitti hengenlähtöä kiinnijääneille.

Isonvihan aikana Limingan kirkkoherrana oli toiminut Kristian Gisselkors. Hän myös oli myös paennut kauhuissaan muiden säätyläisten tavoin Ruotsiin. Vuonna 1721 rauhan tultua ja palatessaan pakomatkaltaan, hän oli alkanut laatia tilastoja Limingan menetyksistä isossavihassa. Huomattavaa oli ollut sekin, että venäläiset olivat vieneet paljon vankeja kaiken muun hävittämisen lisäksi.

Pohjois-Pohjanmaalla isonvihan aikana ikävää mainetta niittänyt verihurtta, sotarosvo ja kelmi Kustaa Lillbäck (1700 – 1721) oli ollut aluiltaan säätyläispoika, ei hän siis ollut rahvaan poikia. Hänen isänsa oli ollut Ruotsin Itämaan hallintovirkamiehiä. Hän oli ollut korkeasti arvostettu Iin ja Pudasjärven nimismies ja vouti.

Sota muutti nuoren Kustaa Lillbäckin elämänkulun. Ei hän saanut elää eikä nauttia säätyläispojan todennäköisesti osakseen tulleestä säätyläisen mukavasta huolettomasta elämästä, paljoista ruuista ja runsaista väkijuomista notkuvien jatkuvien pitopöytien äärellä lihavana pappina tai äveriäänä nimismiehenä.

Sitävastoin hänen kohtalokseen oli tullut isonvihan ajan lapsisotilaan surullinen kohtalo venäläisten käsissä ja – joukoissa. Huonoja olivat lapsisotilaiden kohtalot olleet niinäkin aikoina.

Iissa talvella 1715 venäläisten vangiksi joutunut nuori Kustaa Lillbäck joutui kasakoiden ”uudelleen koulutettavaksi”. Sittemmin vielä samaisen isonvihan sodan jatkuessa, hän alkoi liikkua kasakoiden kanssa polttaen, ryöstäen, raiskaten ja tappaen Pohjois-Pohjanmaalla.

Isonvihan vielä käynnissä ollessa (v. 1717) hän oli antautunut ruotsalaisille. Hänen huono tuurinsa jatkui. Surullinen, entisen lapsisotilaan elämä päättyi, kun ruotsalaisille antautunut Kustaa Lillbäck mestatiin Tukholmassa v.1721. Kustaa riepu oli ollut virunut vankiloissa lähes kolme vuotta ennen mestaustaan.

On nähtävissä Kustaan kohtaloa niinkin, että entinen lapsisotilas oli ollut kuin joku vammaiseen verrattava kyttyräslkäinen, jolla oli ollut ikäviä rumia haisevaa visvaa vuotavia kasvannaisia, mutta ei kuitenkaan ollut yksinäiselle saarelle eristettävä spitaalinen. Nätimpää oli siis ollut päästä tästä vangiksi antautuneesta entisestä lapsisotilaasta, tuosta Kustaa kummajaisesta tyystin eroon!

Tyrnävän Korvenkylässä liikkui ennen tarinoita isonvihan ajoilta. Kylän reunalla Kotakankaalla oli ollut isonvihan aikaista asutusta kodan, kotien muodossa. Järvikangas ja sen selvästi muusta ympäristön maastosta ylempänä ollut jatke pieni moreeniharju Korkeakangas, Leppiojan alkulähteet sekä Kotakaarto olivat myös tarjonneet turvapaikkoja isonvihan sotapakolaisille. Jos, sotapakolaiset ehtivät esimerkiksi paeta ”Ikoseksi” sanottuun suureen Leppijärven takaiseen erämaahan. Hyvässä lykyssä saattoi käydä niin, etteivät kasakat heitä sieltä löytäneet.

Usein, isonvihan syvien metsien piilopirtin ajatellaan olleen kuin niiden 1700 – luvun alkuaikojen jokivarsien ja rintamaiden kylien tavanomaisen savutuvan tai savupirtin. Hirsistä veistetyn ja nätisti salvetun savupirtin nurkassa oli seisonut kookas lämmitettävä kivikasa, kiuas. Tuollainen, niinä aikoina yleisesti rahvaan asuntona toiminut, oli ollut esimerkiksi suuritöinen rakentaa.

Voi paremmin uskoa isoavihaa paossa olleilla ihmispoloilla olleen vain vaatimattomia, nopeaan kyhättyjä asuinsuojia. Yksinkertaisimmillaan se oli ollut pelkkä nuotio suojaisan notkelman ja metsän siimeksessä. Nuotion vierustoille saatettiin alkaa rakentaa suojaseinämiä havuista, risuista ja turppaista. Laavuksi sanotulla yöpyminen oli ennen ollut nätti tapa nuotion lämmössä yöpymiseen. Turve – , turpaskömmänät sekä havu- ja risumajat olivat olleet yleisiä isonvihan sotapakolaisille.

Lähteitä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Leppij%C3%A4rvi_(Tyrn%C3%A4v%C3%A4)

http://mauri009-lakeudelta.blogspot.fi/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nipsinginoja

https://www.fonecta.fi/kartat/Leppij%C3%A4rvi%20(Vesist%C3%B6)%20Korvenkyl%C3%A4,%20TYRN%C3%84V%C3%84?lon=25.62278344458262&lat=64.69979540200656&z=13

https://www.kotimaa24.fi/blogit/paholaisen-renki/comment-page-2/

http://www.pellervo.fi/pellervo/kp10_06/iso_viha.htm

http://www.kirjastovirma.fi/oulunkihlakunta/tarinoita_liminka

https://www.youtube.com/watch?v=sHy8kThotyg

https://fi.wikipedia.org/wiki/Mets%C3%A4ojitus

suomuurain
hilla
lakka

Tolosepän tarina

FM Mauri Junttila

Tolos sepän tarina

Kainuulainen olen synnyltäni. Kertovat minun mahdollisesti syntyneen kesällä 1857 sepän tölliin lähellä Puolangan Hepoköngästä. Meitä oli siellä kuuden hengen perhe.

Tulivat suuret nälkävuodet (vv. 1865-1867). Uskoimme ympäristön luonnon antavan meille elämisen mahdollisuudet. Mutta, kovin olivat Ahdin antimet ja Tapion saaliit köykäisiä. Kaikin puolin kitsasteli luonto silloin. Oli tauteja sekä kuolemaa. Meidänkin perhe pieneni.

Kyllästyimme entiseen. Lähdimme naapurikuntaan Ristijärvelle. Uskoimme siellä tervapitäjässä parempaa olevan. Huonoa ja puutteenalaista oli sielläkin. Tervankuljetus ja –valmistaminen oli tuonut tähän Kainuun pitäjään elantoa ja vaurautta, vaiva oli nälkävuosista sielläkin tervaan liittyvän toimeentulon kanssa.

Kerran, eräänä kesäisenä iltana isäni jutteli Ristijärven mökissämme, että lähdetään tervaveneen mukaan Ouluun etsimään parempaa. Sattui sopivasti. Eräs tervaveneen ”kippari” tarvitsi soutajia. Isäni otti työn. Hänellä oli Kainuun miehenä kokemusta sepäntöiden lisäksi myös tervansoudusta.

Elämämme oli silloin tosi huonossa jamassa. Sepäntöistä ei juuri palkkaa saatu. Ruuasta oli pula, nälkää nähtiin. Isä otti soututyön siksikin, kun sai luvan ottaa minut mukaan. Juttelivat, että jää pojan kanssa Ouluun. Ei meitä ollut enää, kuin kaksi. Siskot ja veljet kuolivat tauteihin. Äiti menehtyi suruun.

Isä sai töitä Oulun pajoista ja verstaista. Jäimme sinne. Olimme molemmat pitkän aikaa OY Åströmillä. Venäjän armeija tarvitsi paljon nahkatehtaan tuotteita käynnissä olleen Turkin sodan takia. Myötätuulessa toiminut tehdas tarvitsi konemiehiäkin. Minusta tuli aikanaan seppä ja metallimies.

Ajatuksenani oli mennä sotilaaksi Venäjän armeijaan Turkin sotaan. Olisin saanut asesepän töitä, ei olisi tarvinnut elää ”luotien laulussa”. Mutta sodan luonne ja miksi sitä käytiin, ei miellyttänyt minua.

Isäkin kuoli niinä aikoina, Olin yksin. Maailma oli muuttunut. Oli höyrylaivoja. Höyryjunia kulki Suomen suurimpien kaupunkien välillä. Olisikohan ollut kesä 1878? Oulun satamassa oli käymässä englantilainen höyrylaiva. Kaverini Matts Järnberga oli ollut merillä, osasi englantia. Hän houkutteli mukaansa ja toimi tulkkina, kun kävimme hakemassa pestit S/S Shipper höyrylaivaan. Jo seuraavana aamuna lähdettiin kohden Amsterdamia.

Olin kohta konemiehenä laivassa. Höyrykoneet tykkäsivät sormenpäistäni. Ja ihan kivasti siellä muutenkin meni. Rakastin työtäni merillä. Suunnittelin jo hakea konemestarikoulutukseen. Suunnitelmani jäivät, kun eräs laiva upposi ja vei mukanaan monia tuttuja.

Sekin vaikutti, joudutiin kapakkatappeluun Lontoossa. Eräältä englantilaiselta seilorilta lyötiin leuka pään sisään. Henkihän siltä meni. En osallistunut tappeluihin. Tanssin nopearytmisiä neekeri- ja muiden kapakan naisten kanssa. Tosin paljon join silloin merimiesten janojuomaa rommia ja wiskyä.

Harmi se, kun laivakaverini riehuivat nyrkkiensä kanssa. Se ehkä myös oli huonoa, kun olen suuri romuluinen mies. En ole koskaan ollut ulkomuodoltani mitään ”lasten katseltavia”. Ulkonäkö voi näköjään vaikuttaa.

Jopahan kohta oli kainaloissani kahtapuolta puolikymmentä englantilaista konstaapelia. Riuhtaisin itseni irti. Pakenin Lontoon sumuun. Syyttömänä pakenin. Enhän tapellut siellä.

Muistaakseni, kainaloissani roikkuneet konstaapelit puhuivat jotain, että ”this is a really ugly sailor, must be arrested. He is naturally the Murder. Ei mielestäni ruma ulkomuoto riittänyt pidättämiseen murhasta. Juoksin satamaan. Kovasti pelkäsin, tosi kovasti. Siellä murhaajat joutuivat hirteen. Kovin on barbaarimainen myös englantilaisilla poliiseilla pidätettyjen kohtelu. Satamassa oli laivoja lähdössä. Otin pikapestin laivaan, jonka määränpää oli Kuuban Havanna. Se meni vielä hakemaan lisälastia Hull: sta: Minä vaihdoin laivaa. Nousin erääseen tanskalaiseen paattiin. Kööpenhaminasta siirryin laivamiehenä Tallinnaan ja sieltä edelleen Suomeen. Se oli hurjaa menoa, kuljin tuon välin salakuljettajien kyydillä.

Ikävät tapahtumat ja monet pikapestit, laivojen vaihtamiset vaikuttivat. Ne veivät hermoni. Käsissäni oli myöhemmin välillä vapinaa. Vaiva ei kylläkään haitannut esimerkiksi viikatteita ”kallitessa”. Jätin merimieselämäni. Matkustin Ouluun. Se oli minulle kuin kotikaupunki. Hakeuduin siellä sepäntöihin.

Siellä meni sepäntöissä jonnekin vuoteen 1887. Mietiskelin maailmanmenoa ja osaani siinä. Oma paja tuli haaveeksi. Olihan esimerkiksi isäni ollut seppä ja edelleen seppiä monessa polvessa. Maalta lähteneenä aloin myös kaivata maalle. Sinne, missä ruoka kasvaa. Kainuuseen en halunnut lapsuuden nälkäkokemusten jälkeen.

Mieltäni alkoi askarruttaa runsasruokaisuudesta kuulu Tyrnävä. Olin heitä myös tavannut asiakkaina pajoissa, verstaissa. Samaa kieltä puhuvia olivat ja maksoivat kolikoillaan pian työt, joista heitä laskutin sepäntöistäni.

Aloin muuttaa haaveitani todeksi. Vuokrasin kaksoispyhien aikaan ratsun ja matkasin Tyrnävälle. Siellä oli silloin eräs kirkonkylän seppä luopumassa sepäntyöstään ja pajastaan.

Pääsimme sopimukseen pajasta ja työkaluista. Pian pyhäinmiesten päivältä olin seppänä Tyrnävällä. Lähellä oli vuokrattavana asunnokseni sopiva pihamökki. Se oli erään Suorsan omistama.

Kaikki alkoi mennä nopeaan Tyrnävällä. Salamavauhtia meni kaikki. Töitä oli enemmän, kuin ehti tehdä. Vaimokin tuli hankittua. Olin kerrattain pienen pihamökkini pihalla valmistelemassa sitä syksyn-, talventuloon. Taloon tuli kyläilee heidän sukulaisiaan Eräs heistä, kuvankaunis nainen seisahtui eteeni ja tokaisi ”Hyi saatana! On niin ruma, että on komea”.

Sepä säpsäytti. Säikäytti, minua vuosia meriä purjehtinutta jo kolmikymppistä miestä. Veti melkein vetelät housuun! Kovin kummastutti tuo. Outo puhetapa oli tällä Tyrnävän naisella puhutella seppää. Olin niiden muutamien Tyrnävän päivien aikana jo tottunut, että seppää puhutellaan kunnioittavasti. Mutta, tämän Elsan kanssa rengastimme toisemme kohtapuolin. Hänen varhaisesta töykeästä, ylimielisestä käyttäytymisestään huolimatta,

Tyrnävä osoittautui kultakaivokseksi. Töitä piisasi. Osittain se johtui työkokemuksestani höyrykoneista. Isännät, kylämeijerit ja työosuuskunnat laittoivat kilvan ”onkapannuja”. Ei juuri ehtinyt tehdä niitä töitä, mistä tykkäsin eli viikatteiden taontaa. Avuksi tuli paikkakuntaa tunteva tuore aviovaimo. Hän puuhasi minulle puolenkymmentä sepänapulaista. Töitä järjestellen, kisällejä hyödyntäen alkoi ehtiä moneen.

Sepäntöitä tehden, höyrykoneitten kanssa puuhatessa tuli tuttuja esimerkiksi kirkonkylän Konttilat. Näillä etunimien kanssa oli tosi kummallisesti. Kaikilla oli Matti etunimenään!

Kirkolla asuva Konttilan kantatalon isäntä oli Matti Konttila. Talon Haurukylän ja Keskikylän välisellä syrjäniityllä asui kolme Matti Konttilaa. Enemmän tai vähemmän he olivat sujua keskenäänkin. Sukua olivat myös isäntä Konttilalle, jonka taloon syrjäniityt kuuluivat. Nämä syrjäniityllä asustelevat ”mökin Matit” olivat isäntä Konttilan arkipuheissa: Matti 1., Matti 2. ja Matti 3.

Eräänä päivänä tuli talokas Konttilan kanssa puheeksi maanosto talon paikaksi. Hän sanoi, että olisi syrjäniityllä myydä. Jo, sille illalle lähdettiin katsomaan sinne. Siellä oli kolme pihapiiriä, joissa asustelivat Matit1 – 3.

Syrjäniitty ympäristöineen viehätti minua. Se myös kiinnosti, kun isäntä Konttila jutteli: ”Tänne Konttilan syrjäniitylle saattaisi ehkä syntyä pieni kylä”. Hän pähkäili, että uuden kylän nimi voisi olla: Korpi, Korvenkylä.

Ihastuin kyläsyntyajatukseen ja mahdollisen uuden pienen kylän romanttiseen nimeen: Tyrnävän Korpi. Sellaisia jutteli silloin isäntä Matti Konttila.

Eniten ihastuin hänen sivuniittynsä Haurukylän puoleisella, hiukan muuta maastoa ylempänä sijainneeseen Matti 3. pihapiiriin. Sekin oli kaupanteolle sopivaa. Matti 3. halusi lähteä pois ikäväkseen kokemasta kappelikunnasta. Ei siitäkään isommin tykännyt, kun kirkolla häntä puhuteltiin ”kolmoseksi”.

Matti 3. lähti mukaamme ensin Konttilaan. Hänellä ei sillä hetkellä ollut karjaa. Helppoa oli lähteä. Lähti kohtapuolin Konttilastakin. Muutti kaupunkilaiseksi Etelä – Suomeen. Tämä Matti sanoi menevänsä sinne esi-isiensä juurille.

Olin sitten Konttilan syrjäniittypalan ja sillä sijaitsevan mökin omistaja. Isäntää olin olevinani. Se minua myöhemmin harmitti, kun Limingan vallesmanni alkoi jo parin päivän päästä vaatia tiluksieni lohkomista, erottamista Konttilasta.

Sekin osaltaan kismitti, kun siellä syrjäniityllä seisoskeli Konttilan Matteja pihoillaan, kuin konsanaan isäntinä, vaikka heidän pihansa olivat Konttilasta lohkomatta. Näin näitä Matteja siellä jo varhaisemmin. Olin siellä käynyt lyhyen Tyrnävällä oloaikana kalastamassa Leppijärvestä ja samalla sain muutaman metson sekä teeren.

Ihmetellessäni asiaa nimismiehelle. Hän sanoi, että ”Voi, voi sinua poloista! Se heidän asiansa. Se on kokonaan toinen juttu. Nämä Matit asuvat ja elävät siellä omalla perintömaallaan. Kyllä sinun täytyy muualta tulleena maapalasi erottaa, jos aioit siellä asua”. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että kunnollinen oli tämä, niiden nimismiesten joukossa, joita Limingassa on aikojen saatossa ollut.

Maani sai lohkomisessa nimen Vanhatalo. Maarekisterinumeroksi sille tuli 2:19. Vanhaantaloon kuului yhteismetsäosuus Tyrnävän Ylipäästä, Konttilan ulkometsäsarasta.

Vanhantalon lähinaapuria asui Matti 2. ”kakkonen”. Hän oli jotain sukua kirkonkylän Konttiloille. En muista miten? Pian sielläkin tuli ajankohtaiseksi niittypirtin erottaminen maineen kantatalo Konttilasta. Isäntä Matti Konttila sai eräänä päivänä ”jertta slaakin”. Ajankohtaisiksi tulivat isännänvaihdos ja muut omaisuudenjärjestelyt. Ne koskettivat myös heidän syrjäniittyään.

Tämä syrjäniityn maatila sai nimekseen Keskitalo ja maarekisterinumeroksi sille tuli lohkomisessa rekisterinumero 2:20. Muistelen, että jatkossakin taloa asui Konttila sukuinen. Olisiko se ollut tämä Matti 2. ”keskimmäinen”, vai toinen Konttila? Heitä, kun Tyrnävällä, Limingan kappelissa oli useita ja lähes kaikki olivat Matteja etunimiltään.

Kohtapuolin Keskitalon otti haltuunsa kirkonkylän Konttilan talon vävy Iikka Pasanen puolisoineen. Keskitaloa asui jonkin aikaa Pasasia ja Konttiloita yhdessä. Yhdessä he rakensivat Matti ”kakkosen” vaatimattoman karjamajan pihapiirin uudelleen. Sinne tuli iso asuinrakennus ja muut rakennukset.

Alue ei enää ollut pelkkää Konttilan metsäsarkaa, syrjäniittyä. Siitä alettiin puhua kylänä. Kylän nimi oli silloin, niinä kylän syntyaikoina isäntä Konttilan aikoinaan ajattelema, mainitsema romanttinen: Korpi.

Korven uuden kantatalon Keskitalon lapset kasvoivat. He alkoivat haluta jotain omaa. Iikka Pasanen lohkoi maistaan viereisen Matti 1. asuman mökin. Vanhimmat Iikka Pasasen lapset saivat Keskitalon. Iikka muutti alaikäisten lastensa ja Hilma vaimonsa kanssa Matti 1. asumaan mökkiin. Tämäkin, vielä hyvin nuori Matti 1. jätti kotiseutunsa. Ylypiäästi, hyvin ylypiäästi ja pian lähti Tyrnävältä. Olisiko, kun pääsi lähteen, kulkeutunut ihan Atlantin taakse?

Matti 1. ”försti” Konttila oli nuorukaisena asunut siellä vaatimattomasti, vain hiukan sänkyä suuremmassa lämmitettävässä kömmänässä. Pasasen Iikka rakensi tilalle hiukan suuremman pirtin ja päätyyn pari kamaria lisäksi.

Tämä maa sai lohkomisessa nimekseen Uusitalo. Maarekisterinumeroksi se sai 2:21. Olisiko maatilan nimeen vaikuttanut uusi aika? Kaikki uusi viehätti. Elettiin 1. maailmansodan ja monien suurten yhteiskunnallisten mullistusten aikaa. Esimerkiksi vuonna 1917 Suomi erottautui Venäjästä itsenäiseksi valtioksi. Puoluepoliittinen elämä alkoi Pohjois-Pohjanmaallakin.

Kylän nopeaa kasvua seurasin ja ihmettelin monet kerrat katsellessani iltaisin Vanhantalon pirtin ikkunasta. Tuohon lähelle, maitteni sisälle rakensivat mökkinsä Juho ja Anna Tjäder omistamalleen Sääskelän (n:o 2:22) niitylle. Metsään, Haurukylän metsätien varteen, Konttilan maalle rakensivat parin huoneen pienen talonsa Juho ja Kaisa Marttila. Pieniä taloja sekä mökkejä nousee kylään kuin sieniä sateella. Olisiko niitä luvultaan jo 19?

Se minua kismittää vieläkin, kun ”valtesmanni” pani silloin minulle kiireen tämän Vanhantalon lohkomiseen monien työkiireiden alla. Olisi ollut paljon takomista ja kallittemista. Isännät kilvan kyselivät apua ”onkapannujensa” korjauksessa, käytössä ja huollossa. Esimerkiksi tuo Marttiloiden asuma metsämökki on vieläkin päätilastaan Konttilasta erottamaton.

Se on meikäläisen osa tänään, että Taivaasta pilven reunalta tarkkailen maailmanmenoa. Täällä on paljon tuttuja. Heidän kanssa tarinoiden menee aika nopeaan. Olen pähkäillyt tupakanpolton aloittamista. Se on täällä vaivansa, kun ajattomuudessa, iättömyydessä eletään. Tapahtumien oikeille paikoille sijoittamisen kanssa. Olisihan mukavaa saada nuo tarinointien yhteydessä tulleet vuosiluvut kohdalleen. Tuo tosin vaivaa, kun Elsan ja minun ainoa poika tuli myös tänne, mielestäni turhan pian.